[arvio] Ailitza eli saako eläimiä syödä. Vegaaninen luenta

Elina Koivunen
Ailitza, eli Kävelevä maailma
Kuvat Giannetta Porta
Pääjalkainen 2018
ISBN 978-952-7301-00-5

Ailitza eli Kävelevä maailma on freelance-toimittajana aiemmin työskennelleen Elina Koivusen esikoisteos. Se on määritelty lajityypiltään spekulatiiviseksi fiktioksi ja nuorten- sekä nuorten aikuisten romaaniksi. Kannen tekstin mukaan Ailitzan käsikirjoitus on valmistunut jo vuonna 2013, jolloin teoksen aihetta, eläinten syömisen oikeutusta, pidettiin vielä marginaalisena. Teoksen julkaisi vuonna 2018 Koivusen itsensä perustama kustantamo Pääjalkainen. Ailitza on siis oikeastaan omakustanne. Joka tapauksessa Ailitzan aika on koittanut; sen aihe tuntuu tuikitärkeältä ja kohtalokkaan ajankohtaiselta.

Ailitza on Spiraali, tähdet ja sydän -trilogian avausosa.

Kirja alkaa Peri-Sokian Kaksoiskaupungista, jossa päähenkilö Ailitza on asunut koko ikänsä kasvattiäitinsä Ruuran luona. Kaksoiskaupunki on suuri, suljettu kaupunki, jossa elämä vaikuttaa päällisin puolin hyvältä ja mielekkäältä. Paikan ensimmäisenä paljastuva erikoispiirre on, että kaupungissa ei syödä lainkaan lihaa. Itse asiassa kaupungissa ei mielletä eläinten lihaa ruoaksi ollenkaan.

Vaikeaa oli uskoa sitäkään, että naapurinsetä olisi ikinä voinut tehdä mitään niin raakaa kuin syödä eläviä olentoja.

Ailitza ei kyennyt venyttämään mielikuvitustaan ihan niin pitkälle.

Silti miehessä oli jotakin, mikä edelleen mietitytti. Hän ei pystynyt näkemään herra Kamppia kannibaalina, […]. (Koivunen, 2018, 30)

Eläinten syöminen on Peri-Sokiassa rikos, raakuutta, kannibalismia ja jotakin ennenkuulumatonta, josta joutuisi pitkäksi aikaa vankilaan. Täysin vegaaninen yhteiskunta ei kuitenkaan ole, sillä ihmiset pukeutuvat villaan ja huopaan ja käyttävät hevosia pitempien matkojen taittamiseen. Ihmisen eläimyys ja kaikkien eläinten tietoisuus ja tuntoisuus ovat kaupungissa kuitenkin itsestäänselvyyksiä.

Vähän myöhemmin selviää, että kaunista kaupunkia johtaa Viisaiden Neuvosto, joka määrää lapset tulevaan ammattiinsa eräänlaisten soveltuvuustestien perusteella 13-vuotiaina. Neuvoston työtä ohjaa ihmistyyppiluokitus, joka tunnistaa noin 130 erilaista ihmistyyppiä. Kun käy ilmi, että ihmiset kantavat omaa tyyppitietoaan tatuointina kädessään ja että Kaupungissa vakuutetaan toistuvasti sen olevan paras paikka asua, Peri-Sokia alkaa saada yhä dystooppisempia piirteitä.

Käsitys vahvistuu, kun Ailitza poistuu Peri-Sokiasta ”maailmalle”, ulos Kaupungin portista. Hän joutuu rakentamaan uutta käsitystä maailmasta pala palalta samaan tapaan kuin kuka tahansa lahkosta tai diktatuurista vapaaksi murtautunut ihminen. Koska kyse on spekulatiivisesta fiktiosta, maailma on ihan yhtä vieras lukijallekin.

Vapaa maailma ei kuitenkaan ole kovin vapaa sekään, ei ainakaan vanhemmattomalle Ailitzalle. Päinvastoin Ailitza kohtaa yhä lisää salaisuuksia ja hiljaisuuksia, vaikka tippuneet tiedonmuruset saavat lukijan ja Ailitzan janoamaan lisää. Ailitza saa kuulla ennen lähtöään, että hänen äitinsä onkin elossa. Mutta missä äiti on? Miksi hänen piti lähteä Peri-Sokiasta? Mitä muut syövät suljettujen ovien takana? Mikä tehtävä Ailitzaa odottaa ja miksi siitä ei kerrota hänelle? Onko se, mitä hänen halutaan tekevän, oikein?

Niin sanotussa vapaassa maailmassa monet ihmiset syövät lihaa. Itse asiassa ainakin osa heistä uskoo Raamatustakin tutun syntiinlankeemuskertomuksen versioon, jossa Eeva maistaa ensimmäisenä alkuihmisenä eläimen lihaa, liikkuvaa hedelmää, tykästyy siihen ja himoaa lisää. Siksi hänet karkotetaan Paratiisista.

Ailitzan vaariksi esittäytyneen Felix Filippuksen mukaan toisen eläimen lihaan kajoaminen onkin todellinen perisynti, jota ihmiskunta ei kuitenkaan ole kyennyt aina käsittelemään, minkä vuoksi ihmisen rikkomus Maan Äitiä ja Isää kohtaan on toisinaan etäännytetty puussa kasvavan hedelmän syömiseksi.

Salaperäinen Vaari kannattaa silti lihansyöntiä. Hän puhuu vitamiineista, joita ihminen saa riittävästi vain lihasta. Lisäksi lihan syöminen on kehittänyt ihmisen aivot nykyiselle asteelle, kuten Eevan ja Eedamin myyttikin antaa ymmärtää. Ilmeisesti Kaksoiskaupungissa ihmiset menestyvät vegaanisella ruokavaliolla, koska kasvisruoka on vuosien saatossa kehittynyt korkealaatuiseksi. Syy lihan kulutuksen jatkamiseen jääkin tosiasiassa avoimeksi. Lihan vuoksi jopa mellakoidaan, joten lihan himo on kiistattoman suuri.

Lihansyönnin jatkumisen ympärille kiertyy kirjan päättävä pitkä ja dramaattinen episodi. Vaari haluaa Ailitzan osallistuvan suureen Sopimispäivään jonkinlaisessa kunniatehtävässä. Päivän tarkoitus on tehdä sopimus ihmisten ja muiden eläinten sekä kasvien välille seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Sopimus oikeuttaa ihmiset syömään muita eläimiä – ja kasvejakin.

Vegaanilapsen äitinä en voi lukea Ailitzan eläin- ja luontosuhdetta puhtaana spekulatiivisena fiktiona. Vaikka olen itse pitkän linjan vegaani, olen syntynyt ja kasvanut lihansyönnin normalisoineessa ja arkipäiväistäneessä kulttuurissa ja sekasyöjäperheessä. Lapseni tilanne on toinen. Toisin kuin Ailitza kirjan alussa, hän tietää, että lihaakin syödään. Hänelle ja Ailitzalle se on kuitenkin poikkeamista normista. Kun Ailitza lukee ensimmäistä kertaa tavallisten liharuokien valmistamista kuvaavaa keittokirjaa, hänen pitää oksentaa. Myös oma lapseni yllättää minut kerta toisensa jälkeen syvällä empatialla kaikkea elävää kohtaan. Hän kokee muut eläimet eri tavalla kuin minä, sisäsyntyisesti tasa-arvoisina, vaikka minä olen lapsen kasvattaja, myös perheemme veganismin suhteen.

Se, mihin Ailitza vedetään mukaan hänen jatkaessaan matkaansa, tuntuukin lapseni arvo- ja kokemusmaailmaa vasten tarkasteltuna erittäin julmalta. Sopimuksen teossa on nimittäin tärkeää, että rituaalin ihmissuorittaja on lapsi, sillä eläimet eivät luota aikuisiin ihmisiin kaikkien niiden raakuuksien jälkeen, joihin aikuiset ovat syyllistyneet muita eläimiä vastaan. On myös jokseenkin tärkeää, että lapsi on koko elämänsä ajan ollut ”kasvinsyöjä”, kuten kirjassa sanotaan. Kasvissyöjälapsen, todellakin lapsen, halutaan siis mahdollistavan ja oikeuttavan se, että aikuiset tappavat ja syövät muita eläimiä.

Itse Sopimus on puolestaan täysin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Vastaavanlaisia ”sopimuksia” on laadittu eri aikakausina ja eri kulttuureissa, kuten kirjallisuudentutkija Marian Scholtmeijer (1993) on ansiokkaasti osoittanut. Scholtmeijer nimittää tätä vapaaehtoisen uhrin myytiksi. Sen mukaan eläimet uhraavat itsensä ihmisille vastineeksi ihmisen hoivasta tai Ailitzan tapauksessa ilmeisesti jonkinlaisen ihmiskunnan ylivertaisuuden tähden.

Jotta kulttuurimme pystyy jatkamaan, jonkun täytyy uhrautua. Meidän ihmisten mielestä eläinten täytyy hyväksyä tämä ja antaa meille mahdollisuus. Meidän tehtävämme on viljellä ja varjella ja pitää huolta eläinten oikeuksista. […] On vaikeaa olla oikeudenmukainen, sillä joku joutuu aina kärsimään. Jonkun on kuoltava, jotta muut voivat jatkaa elämää. Toisaalta monet kehittyneemmät eläimet ymmärtävät tilanteen ja ovat valmiita antamaan ihmiselle elämän. (Koivunen, 2018, 258)

Ailitzan sopimusrituaali tihkuukin antroposentrismiä: yhtä vastakuollutta (ei tapettua) ihmisuhria vastaan lukemattomat eläinyksilöt antavat ihmisille oman henkensä. Ensin kuolee yksi eläin osana seremoniaa, ja sitten alkaa arkinen teurastus.

Vapaan maailman lihansyöjät eivät todellakaan kuulosta kovin eettisiltä hepuilta.

Kuten trilogian avausosan kuuluukin, Ailitza päättyy kysymyksiin. Kirjan lopussa lukija kaipaa vastausta myös kahteen kaihertavaan pulmaan. Miksi Ailitza uskoi Vaariaan ennemmin kuin toista tuttua aikuista, joka tuli varoittamaan häntä Vaarista? Jos Ailitza olisi ottanut varoituksen vakavasti, miten Sopimuspäivän olisi käynyt?

Vielä enemmän kaipasin itse lukijana kirjan spekulatiiviseen maailmaan moraalista esikuvaa. Ailitza toimi alussa sellaisena erinomaisen hyvin, mutta kirjan loppuvaiheilla Ailitzan ajatteluun alkaa vaikuttaa liian moni ulkopuolinen tekijä. Ailitzan Vaaria yritetään kovasti asemoida moraaliseksi mittatikuksi, mutta Vaarin moraali säröilee ja asetetaan vakavasti kyseenalaiseksi. Näin ollen voidaan arvella, että lihansyömisen oikeutuksen käsittely jatkuu entistä kovemmilla kierroksilla trilogian seuraavissa osissa.

Trilogian luvataan tarkastelevan myös ihmisten ja kasvien välistä suhdetta, jota sitäkin käsitellään jonkin verran jo avausosassa. Tämä tuntuu pienoiselta riskiltä kirjassa, joka käsittelee eläinten syömistä, sillä jokainen kasvissyöjä on varmasti joutunut vastaamaan kysymykseen ”Eikö kasveilla sitten ole tunteita?” Ailitza näyttää olevan sitä mieltä, että kyllä on, jonkinlaisia. Kasvit osaavat kommunikoida esimerkiksi hajujen ja väriensä avulla ja kasvien identiteetti on monikollinen, ”me”.

Koivusen kiinnostus filosofiaan, laaja lukeneisuus sekä perehtyneisyys eläinoikeuskysymyksiin paistaa teoksesta läpi. Hän on rakentanut Ailitzaa varten dystopian, joka puhuu monista ajankohtaisista ilmiöistä: ilmastotuhosta, ylikulutuksesta, valeuutisista, lähdekritiikistä sekä vapaista ja suljetuista yhteiskunnista. Eläinoikeuskysymystä hän käsittelee erittäin monipuolisesti eikä päästä lukijaansa vähällä. Kirjan maailmassa esimerkiksi ihannoidaan elämän kiertokulkua sen luonnollisuuden ja oletetun reiluuden vuoksi, mutta näissä kohtauksissa teksti kiirehtii muistuttamaan saman tien, että ihminen ei syö vain vanhoja, sairaita tai itsestään kuolleita eläimiä, vaan aktiivisesti tappaa nuoria ja terveitä yksilöitä.

Vaikka Ailitzan maailma on ilmastokriisin ja tarttuvien eläintautien vuoksi kokenut jonkinlaisen apokalypsin ja esimerkiksi sähkö on enää muinaismuisto, myös teollinen eläintuotanto tunnetaan kirjassa. Siitä on ilmeisesti luovuttu juuri jonkinlaisten lintu- ja sikainfluenssojen myötä. Samalla käy ilmi, että monet kaupungit Maailmalla ovatkin vegetaarisia tai vegaanisia siksi, että se on turvallisempaa ja terveellisempää, siis parempi ihmisille. Mutta kun ihmiset eivät syö lihaa, he näkevät jokaisen eläimen yksilö- ja itseisarvon, kuten Peri-Sokiassa tehdään.

414-sivuinen romaani on väljän ladonnan ansiosta nopealukuinen. Salaisuudet, paljastukset, pysähdykset ja draama pitävät lukijaa hyvin kirjan imussa. Kirjassa on paljon viisasta pohdintaa, jota pitää osata etsiä pintaa syvemmältä, aivan kuten teoksen sisällä korostetaan. Kaltaisellani kriittisellä eläintutkijalla on Ailitzaa lukiessa kissanpäivät, ja jään malttamattomana odottamaan jatko-osia. Uskon, että Ailitzan genre ja aihe kiinnostavat suurta lukijajoukkoa ja toivonkin, että kirja löytää tiensä monen kesälukemistoon.

Marianna Koljonen 6/2019

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.