[arvio] Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu

Maria Lassila
Maria Vilja (kuvittaja)
Eeva ja harmaakaapu
Karisto 2020
9789511372592

Lastenkirjoja vaikeista aiheista kirjoitetaan yhä melko vähän. Useimmiten kirjat käsittelevät vanhenemisesta johtuvaa kuolemaa, avioeroa ja viime vuosina yhä useammin mielenterveysongelmia kuten masennusta. Maria Lassilan kirjoittama ja Maria Viljan ansiokkaasti kuvittama Eeva ja harmaakaapu tarttuukin harvoin käsiteltyyn aiheiseen, läheisen itsemurhaan.

Eevan eno on kuollut ja aikuisten on vaikea puhua tapahtuneesta. Äiti muutuu etäiseksi ja vihaiseksi, pappa ja isosetä Jaakko haluavat kaataan ”sen puun”, kotona on hiljaista kuin yöllä. Kukaan ei puhu Eevalle tai kerro hänelle, mistä aikuiset oikein puhuvat. Öisin Eeva heräilee: hän tapaa hiljaisessa kodissa harmaakaavun, joka tekee outoja asioita. Välillä se nukkuu sohvalla, välillä rakentaa kattilasta ja astioista kummaa rakennelmaa keittiön pöydälle, välillä kulkee vanhempien makuuhuoneessa.

Vähitellen koulunkäyntikin muuttuu vaikeaksi, kun öisin sydän pompottaa kuin sammakko rinnassa ja
koulussa kaikki tuntuu ihan tyhmältä. Vanhemmat havahtuvat Eevan tunteiden myrskyyn vasta sitten, kun opettaja soittaa äidille kesken koulupäivän. Kotona vanhemmat kertovat Eevalle, että enolla oli
ajatuksissa ja tunteissa sairautta, jonka vuoksi eläminen tuntui pahalta.

Kirja on hienosti rakennettu: lapsi tietää kuolemasta ja kyselee tietämänsä pohjalta aikuisilta kysymyksiä. Aikuisten kiivaat vastaukset ja toisaalta synkät hiljaisuudet kasvattavat ahdistusta. Kun enon kuoleman yksityiskohdista lopulta kerrotaan, se tehdään lempeästi ja ymmärtäen. Lukijalle ei oikeastaan kerrota, mitä loppujen lopuksi tapahtui. Tarinan lopussa perhe tekee retken sen puun luo, joka oli enolle kovin rakas ja josta eno viime hetkellä haki omalla tavallaan turvaa.

Lassila ja Vilja eivät ole aiemmin julkaisseet lastenkirjoja. Sitä ei arvaisi Eeva ja harmaakaapu -kirjaa
lukiessa. Tarina on napakka, kiukkuinen, surullinen ja lempeä. Eevalla on oma tahto, mutta hänet
kuvataan silti voimattomaksi aikuisten tunteiden edessä. Viivapiirroskuvitus myötäilee tunteita: veljen ilo ammeessa loiskuu yli, Eevan käsi rutistaa tyhmää piirustusta ja pieni tyttö istuu koulun käytävällä surun pilvessä. Musta piirrosjälki yhdistettynä muutamaan väriin toimii kuvituksessa hienosti. Aikuista liikuttaa paitsi perheen retki enolle rakkaaseen metsään myös se, miten aivan viimeisellä sivulla musiikkia tehneen enon puussa istuu pieni lintu muistuttamassa iloisemmista ajoista.

Paula Niemi 10/2020

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.