Eemelin Possuressusta Einon possukysymykseen – eläinten syömisen problematisointi lastenkirjallisuudessa

Marianna Koljonen

Vuosisatojen ajan lastenkirjallisuus keskittyi lähinnä piilottamaan ja normalisoimaan eläinten syömisen oikeutukseen liittyviä kysymyksiä. Vasta 1970-luvun loppupuolella lastenkirjallisuus alkoi kanavoida empatiaa syötäväksi kasvatettavia eläimiä kohtaan, samaan aikaan kuin lastenkirjallisuus oli avautunut muille kipeille, yhteiskunnallisille ja lapsen identiteettiin liittyville kysymyksille. Myös moderni länsimainen eläinoikeusliike sai alkunsa 1970-luvulla. Yhdessä nämä tekijät vaikuttivat siihen, että eläinoikeusajattelu murtautui lastenkirjallisuuteen, myös perinteisesti nuoremmille lukijoille suunnattuun kuvakirjaan. Tämä on merkityksellistä, sillä lastenkirjallisuus on muutoin arvoiltaan hyvin eläineettistä, kuten tämän lehden artikkelissa ”Lastenkirja eläinten puolella” kerrotaan. Tällä hetkellä eläineettisten lastenkirjojen määrä on kasvussa ja on selvää, että eläinoikeusajattelu on murtautunut lastenkirjallisuuteen – myös syötäväksi kasvatettavien eläinten osalta.

Poikkeusyksilöt nostivat eläinten syömisen oikeutuksen esille

Aikaisemminkin lastenkirjallisuudessa oli satunnaisesti esiintynyt pohdintaa eläinten syömisen etiikasta. Näin on yleensä tapahtunut poikkeuksellisten tuotantoeläinyksilöiden muodossa, esimerkiksi E.B. Whiten kirjassa Lotta ystäväni (1952, Charlotte’s Web) sekä Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli –kirjasarjan päättävässä teoksessa Eläköön Eemeli (1970, Ännu lever Emil i Lönneberga). Kirjojen Vilpuri- ja Possuressu-siat välttävät länsimaisten sikojen ainoan mahdollisen kohtalon, teurastuksen, koska he osoittavat erityisiä kykyjä ja saavat elämäänsä muita erityisiä olentoja, jotka tunnistavat nämä kyvyt. Teoksissa pilkahtelee vahva eläinoikeudellinen eetos, joka kuitenkin laimenee loppuratkaisussa ambivalentiksi.

Whiten lastenromaaniklassikossa Vilpuria verrataan karjamarkkinoilla suunnattoman suureen sikaan, joka vaikuttaa tyhmältä ja tylyltä:

– Saisinko tietää nimesi? [Lotta-hämähäkki] kysyi kohteliaasti.

Porsas tuijotti hetken.

– Ei mitään nimeä, se sanoi pöyhkeällä, möreällä äänellä. Sano minua Sedäksi.

– Hyvä on, Setä, vastasi Lotta. Mikä on syntymäpäiväsi? Oletko kevätporsas?

– Varmasti olen kevätporsas, vastasi Setä. Mikä luulit minun olevan? Viimekeväinen kananpoikako? Ha-ha-ha, se oli mainiota, siskoseni! […]

– Hän väittää olevansa kevätporsas, selosti Lotta, ja ehkä onkin. Yksi asia on selvä, hänellä on epämiellyttävä luonne. Hän on liian tuttavallinen, liian meluava ja kertoo typeriä vitsejä. Eikä hän ole läheskään yhtä siisti kuin sinä eikä yhtä hauska. Sain lyhyen keskustelumme aikana hänestä varsin epämiellyttävän käsityksen.

(White, 1952, 110-111. Suom. Leena Härmä)

Vilpurin erityisyys todistetaan siis muiden sikojen kustannuksella. Vilpurin miellyttävät luonteenpiirteet, jotka Lotta-hämähäkki punoo adjektiiveina seittinsä sekaan, eivät kuulu muille sioille (Ratelle, 2015, 83-84). Samalla kirjan nostattama kysymys siitä, saako sikoja tappaa ja syödä, kuivuu kasaan (emt., 85).

Eemeli_kansiVaahteramäen Eemeli –sarjan viimeinen osa lähestyy aihetta monitahoisemmin. Eemeli saa luvan kasvattaa pelastamaansa pikkuporsasta, miten parhaaksi näkee ja opettaa sian koiran tavoille. Eemelin isä lupaa säästää Possuressun hengen Eemelin annettua raittiuslupauksen, mutta Anttoni tulee katumapäälle, kun Kissankulmaa uhkaa kinkuton joulu. Isäänsä säälivä Eemeli käy ostamassa Niiralasta teurasporsaan Possuressun tilalle ja itkee sitten kolme päivää petostaan. Hän kykenee kohtaamaan Possuressun vasta, kun Niiralan porsas on teurastettu. Eemeli, joka on tyhjentänyt äitinsä kuuluisan liha-aitan useammankin kerran omin avuin, on muuttanut suhteensa eläinten syömiseen.

Myös Niiralan porsaan teurastus eroaa suuresti ensimmäisen Eemeli-romaanin teurastuskuvauksesta, jonka Eemeli todistaa verstashuoneesta käsin. Tuolloin hän rinnastaa oman kurjan päivänsä emakon kuolinkiljaisuihin. Lyhyen episodin päätteeksi emakon veri ja läski päätyy epäonnisen Anttonin päälle. Joulukinkun teurastaminen kuvataan sen sijaan yksityiskohtaisesti, eikä kohtaus pääty huumoriin kuten aikaisemmassa teurastuskuvauksessa.

Ja kolmantena aamuna hän heräsi, kun oli vielä pilkkopimeää, ja hän kuuli porsaan kiljuvan henkensä edestä. Se kiljui kovaa ja vihlovasti, mutta hiljeni äkkiä.

Eemeli hengitti jäiseen ikkunaruutuun, niin että sai kurkistusreiän, ja sitten hän tähyili ulos. Hän näki navettalyhdyn loistavan sikalan luona ja tummien varjojen liikehtivän. Hän tiesi, että porsas oli nyt kuollut.

Liina vatkasi tuolla verta joka juoksi porsaasta, sitten isä ja Aatu kalttaisivat porsaan ja paloittelisivat sen, sitten tulisi Pöperö-Maija, joka yhdessä Liinan kanssa puhdistaisi pesutuvassa suolet, ja se olisi Niiralasta ostetun porsaan loppu.

– Kun pistän, se kovasti kiljahtaa, mutisi Eemeli ja sitten hän hautautui sänkyynsä ja itki kauan.

(Lindgren, 1970, 271-272, suom. Kerttu Piskonen)

Teurastuskuvaus korostaa kuoleman roolia porsaan muuntumisessa kissankulmalaisten rakastamiksi ruoiksi. Eemeli ei enää vähättele kuoleman lopullisuutta, vaan suree sian kohtaloa, vaikka kyseessä ei hänen lemmikkisikansa olekaan. Toisaalta kertoja toteaa Eemelin itkujen päätteeksi, että ”ihminen on sellainen että hän unohtaa” (emt., 273). Myös Eemelin loppuratkaisu on lopulta siis ambivalentti.

Eläinoikeusmyönteinen lastenkirja kuvaa eläimen itseisarvoa ja eläimelle aiheutuvaa haittaa

Eläinten oikeudet murtautuivat siis lasten kuvakirjaan 1970-luvulta alkaen. Määrittelin eläinoikeusmyönteisen lastenkirjan pro gradu -tutkielmassani siten, että se kuvaa eläimet itsessään arvokkaina yksilöinä riippumatta ihmiselle aiheutuvasta hyvästä tai pahasta, väline- tai haitta-arvosta. Eläimiä on kautta lastenkirjallisuuden historian kuvattu myös itseisarvoisina – toisia lajeja selvästi enemmän kuin toisia – mutta eläinoikeusmyönteiseltä kirjalta edellytin itseisarvoa myös eläimille, joiden hyötyarvo on perinteisesti ollut ihmiselle suuri. Itseisarvo on eläinoikeusliikkeen kulmakivi, toinen kulmakivi on eläimiin kohdistuvan vahingoittamisen paljastaminen. Niinpä asetin tuotantoeläimiä käsittelevälle aineistolleni lisävaatimuksen: niiden piti kuvata joko nykymuotoista eläintuotantoa, eläinten kärsimystä tuotantomuotojen seurauksena tai sisältää maininnan teurastuskuolemasta.

Pro graduani (2017) varten kokosin 40 tällaista lasten kuvakirjaa, ja vuonna 2019 niitä on tiedossani jo 81 kappaletta. Tämä kertoo sekä siitä, että eläinoikeusmyönteisiä kirjoja julkaistaan juuri nyt enemmän kuin koskaan, sekä siitä, että aihepiiri yleensä kiinnostaa ihmisiä, ja siksi mainintoja vanhemmistakin eläinoikeuskirjoista löytää nykyään enemmän.

Eläinoikeusmyönteinen lastenkirja on tuonut edellä mainittujen itseisarvon, teollisen eläintuotannon ja teurastuskuvausten lisäksi lasten kuvakirjaan kasvissyöjä- ja vegaanilapsia, tuotantoeläinten eläimyyden kuvauksen, joka aiemmin oli erittäin poikkeuksellista, sekä uudenlaisen kumppanuuden kuvauksen lastenkirjallisuuteen. Eläimyydellä tarkoitan ei-ihmiseläimen kuvausta, joka välttää antropomorfismia parhaansa mukaan ja keskittyy kuvaamaan ei-ihmiseläintä ihmiselle vieraana ja tuntemattomana olentona. Tämä on hyvin poikkeuksellista juuri tuotantoeläinten kohdalla, jotka runoudentutkija Randy Malamudin sanoin ”tunnemme kuoliaaksi asti” (Malamud, 2003, 39). Kumppanuus taas merkitsee ihmis- ja muunlajisen eläimen välistä ystävyyttä tai kumppanuutta, joka irtisanoutuu omistus-, hierarkia- ja lemmikkisuhteista. Kumppanuuskirjoissa eläin tavallisesti päätyy lyhyen ihmiskodissa vietetyn jakson jälkeen elämään lajityypilliseen ympäristöönsä lajitovereidensa seuraan, mutta ystävyys ihmiseen säilyy ja muuttuu tasa-arvoiseksi.

Olen jakanut eläinoikeusmyönteiset lastenkirjat kuuteen kategoriaan niiden sisällön ja käsittelytapojen mukaan. Moni teos sopii moneen ryhmään, joten kategorioiden rajat ovat häilyviä. Uusien lajimäärittelyjen luomisen sijaan niiden pääasiallinen tarkoitus onkin helpottaa eläinoikeusmyönteiseen lastenkirjallisuuteen tutustumista. Seuraavaksi esittelen kategoriat tarkemmin.

Juhlaruokakirjassa jokainen paisti on ensin eläin joka pitää tappaa

Vanhin ja teemoiltaan yksinkertaisin tapa käsitellä eläinten oikeuksia lasten kuvakirjassa on keskittää juoni ja eläinoikeuskysymys yhden pelastettavan eläimen ympärille. Näin tapahtuu niin kutsutuissa juhlaruokakirjoissa, joissa tunnetun juhlapäivän ikoniseksi ruokalajiksi tarkoitettu eläinyksilö välttää kohtalon joko lapsen avustuksella tai oman neuvokkuutensa avulla. Kirja ei kuvaa muita eläinyksilöitä, joten heistä ei tarvitse kantaa huolta. Aihelma on erityisen yleinen pohjoisamerikkalaisessa kuvakirjassa ja kalkkunoiden kohdalla, mutta suomeksi käännetyssä juhlaruokakirjassa, Niki Dalyn Jamelan ystävässä (2001, What’s Cooking, Jamela?), Jamela pelastaa eteläafrikkalaisen perheensä joulupöytään suunnitellun kanan hengen. Kanan muuttaessa Jamelan kotiin lapsi antaa tälle nimeksi Joulu. Kun koittaa aika tehdä kanasta jouluruokaa, Jamela poimii Joulun kainaloonsa ja karkaa kotoa, äiti ja täti perässään.

Zibi-täti työnsi kätensä koriin ja kiskoi Joulun esiin. ”Ja nyt kana korista kattilaan!” hän hihkui. ”Ei, äiti, äiti! Älä anna Zibi-tädin pistää Joulua kattilaan!” Jamela vaikeroi.

”Kana on kana!” näpäytti siihen Zibi.

”Joulu ei ole mikään kana”, huusi Jamela. ”Joulu on ystävä! Eikä ystäviä saa syödä.”

Äiti katsoi naisiin apua anoen. Mutta naiset vain hymyilivät Jamelalle herttaisesti ja toistivat yhteen ääneen: ”Ei ystäviä saa syödä!”

(Daly, 2001, ei sivunumeroita. Suom. Riitta Oittinen)

Jamelan ystävä_kansi

Juhlaruokakirjojen eläinoikeusnäkökulma tiivistyy juuri tällaisiin huomioihin: eläimen pitää kuolla ennen kuin hänestä tulee ruokaa, jokainen eläin on yksilö, jolla on vain yksi elämä, ja ihminen voi itse määrittää suhteensa toislajiseen eläimeen. Vanha Zibi-täti on tottunut näkemään kanat ruokana, mutta pieni Jamela ei ole kangistunut kaavoihin. Hänelle kana on ystävä.

Juhlaruoka on myös yleinen motiivi muissa eläinoikeusmyönteisissä kirjoissa, kuten Teija Rekolan ja Timo Kästämän teoksessa Kinkkulin jouluyllätys (2010), jota käsittelen myöhemmin.

Eläinsuhdekirjat pohtivat erilaisten ihmis-eläinsuhteiden vaikutuksia

eino_kansi_nylen.fi

Eläinsuhdekirjoja on julkaistu 1980-luvun alusta alkaen. Niissä ihmisen suhdetta muihin eläimiin tarkastellaan moniäänisesti ja -tahoisesti ihmisen psykologiassa, ajassa ja paikassa. Eläinsuhdekirjat mahdollistavatkin eläinoikeuskysymysten laaja-alaisen käsittelyn ja jättävät lukijalle tilaa muodostaa omat johtopäätöksensä. Antti Nylénin kirjoittama ja Ilja Karsikkaan kuvittama Eino ja suuri possukysymys (2018) on monin tavoin eläinsuhdekirja, vaikka se kuuluu myös veganisoivien kirjojen joukkoon. Einossa pohditaan ihmisten suhdetta ruokaan ja eläimiin, esimerkiksi sitä, kuinka vähän ihmiset miettivät mitä syövät ja miksi. Einon leskeksi jäänyt isä ruokkii lastaan säilykehernekeitolla, koska se on helppoa. Eino ei pidä harmaista möykyistä keitossaan eikä siksi yleensä syö niitä. Einon parhaan ystävän isosisko on toista maata. Amalia on vegaani ja täynnä faktoja tuotantoeläinten olosuhteista ja eläinoikeusfilosofiasta.

Eino saa kirjan alussa syntymäpäivälahjaksi Pulla-nimisen lelupossun, joka oppii nopeasti puhumaan ja alkaa kasvaa pienestä lelupossusta kohti teuraspainoista sikaa. Pulla on vakuuttunut siitä, että hänet saa syödä, sillä hän on ”sellaista ainetta”. Pulla onkin eläintuotannon metafora, joka tarinan edetessä löytää myös oman eläimyytensä, sisäisen villisikansa, joka kaipaa vapaaksi luontoon, kauas taloista ja ihmisistä.

kepler146Toinen kotimainen eläinsuhdekirja on Elina Koivusen nuortenromaani Ailitza eli Kävelevä maailma (2018). Sen dystooppisessa maailmassa on kaupunkeja, kuten Peri-Sokia, joissa eläimiä ei syödä lainkaan. Pelkkä ajatuskin on absurdi. Koko maailma on elänyt jonkin aikaa ilman lihaa apokalypsin jälkeen, joka muistuttaa meidän maailmamme ilmastokatastrofia ja zoonooseja, ihmisten ja muiden eläinten välillä tarttuvia tauteja, jollaisia kirjallisuuden ulkopuolellakin on todistettu. Toisissa kaupungeissa eläimiä on alettu sittemmin syödä, sellaisissa kuin Kangatar, jossa kymmenen vuoden välein solmitaan ihmisten, muiden eläinten ja kasvien välillä sopimus, joka antaa ihmisille oikeutuksen syödä muita eläimiä. Ailitzan maailmassa ei-ihmiseläimiä riistävä ihmisten eläinsuhde on siis tuhonnut ja ihmiset etsivät uusia ratkaisuja

Kasvissyöjäkirjat problematisoivat eläinten syömisen ja tarjoavat ratkaisun

1990-luvun alussa elettiin kasvisruokabuumia, jota vahvistivat lukuisat kasvisruoan terveellisyydestä kertoneet tutkimukset (Wright, 2015, 35). Samalla vuosikymmenellä julkaistiin ensimmäiset kasvissyöjälasten identiteettiä vahvistavat teokset. 2000-luvun puolella kasvissyöjälapset ovat korvautuneet vegaanilapsilla. Kasvissyöjäkirjat jakautuvat kahteen alaryhmään: kirjoihin, joissa päähenkilönä on lapsi ja kirjoihin, joissa päähenkilönä on hirviö, joko todellinen petoeläin tai fiktiivinen vampyyri, peikko tai avaruusolento.

Kasvissyöjäkirjojen rakenne on useimmiten yksinkertainen. Päähenkilö oivaltaa juhlaruokakirjojen tapaan, että eläimet pitää tappaa ennen kuin heistä tehdään ruokaa ja vietettyään aikaa eläinten kanssa hän päättää, ettei halua enää syödä eläimiä. Kirjoissa voidaan kuvata eläintuotannosta ja eläinten kohtelusta raskaitakin asioita, sillä lukijalle tarjotaan mahdollisuus vaikuttaa epäkohtiin: hän voi ryhtyä kasvissyöjäksi.

Tekstillä ja kuvalla on teoksissa kuitenkin tiukka työnjako, joka niin ikään pyrkii suojaamaan lukijaa; kun teksti välittää yksityiskohtaista tietoa eläinten ahtaista elintiloista, häkeistä, emon ja poikasten erottamisesta ja lyhyeksi jäävästä elämästä sisätiloissa, kuvitus esittelee useimmiten eläinsuojelukeskuksessa eläviä onnellisia ja vapaita tuotantoeläimiä juoksemassa niityllä, ottamassa aurinkoa tai leikkimässä lajitovereidensa seurassa. Näin vahvistetaan lukijan käsitystä eläimistä suojelemisen arvoisina olentoina ja vältetään samalla kahdesta eri lähteestä tulevaa negatiivista kuvastoa.

Onnenpossu

Suomalainen kasvissyöjäkirja, Jukka Laajarinteen helppolukuinen lastenromaani Onnenpossu (2003), eroaa tämän kategorian muista kirjoista, jotka ovat useimmiten kuvakirjoja. Sekin kertoo pojan ja sian ystävyydestä, joka kestää kirjassa keväästä jouluun. Teemu-possu saapuu Jaakon elämään hetkellä, jolloin Jaakko on kesäloman vuoksi yksin ja myöhemmin häntä kiusataan koulussa. Teemu on mitä ihanin ystävä, joka nauttii metsälenkeistä ja jolla on aina aikaa Jaakolle.

Tarinan sävy muuttuu synkemmäksi, kun Teemu alkaa karkailla sikakarsinastaan, eikä oikein mielellään edes palaisi sinne. Teemun omistaja, naapuri-isäntä Mauno, hermostuu tilanteesta ja Jaakko alkaa jo epäillä, että vaaralliset eläinterroristit käyvät vapauttamassa Teemun. Sitten selviää, että Teemu osaa itse avata salvan karsinastaan. Karsinaan asennetaan toinenkin salpa, ja Teemun vapaudenpäivät ovat ohi. Eräänä loppusyksyn aamuna Jaakko kuulee naapuritilalta kimeitä kiljaisuja ja näkee teurasauton naapurin pihassa. Teemun kohtalo on eläinoikeusmyönteisille lastenkirjoille täysin poikkeuksellinen, sillä sika todella päätyy teuraaksi.

Jaakon isä lohduttaa lasta viemällä tämän nakkikioskille. Ennen kuin Jaakko iskee hampaansa lempiannokseensa, hän ajattelee Teemua ja päättää, ettei enää milloinkaan syö lihaa.

Jaakko avasi käärön ja oli melkein haukkaamassa ensimmäisen suupalan, kun hänestä alkoi äkkiä tuntua, että siinä oli jotain vikaa – jotain, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellut.

Eikä hän halunnutkaan syödä. (Laajarinne, 2003, 79)

Kasvissyöjäkirjojen toinen ryhmä, kasvissyöjähirviöiden ympärille kirjoitetut teokset, voivat käsitellä eläinten syömistä joko hyvin etäännytetysti tai hyvin kriittisesti. Esimerkiksi Carlos Patiñon avaruusolento Dave mahdollistaa ihmisten ruokailutapojen perinpohjaisen kyseenalaistuksen, onhan Dave kotoisin kaukaiselta planeetalta, jolla eläimiä ei syödä.

Suomeksi käännetty Jules Bassin ja Debbie Harterin Yrtti Yrjänä (2001, Herb, the Vegetarian Dragon) kertoo lempeästä kasvinsyöjälohikäärmeestä, Yrtistä. Yrtti elää maassa, jossa ihmissyöjälohikäärmeet ja ihmisritarit ovat sodassa keskenään, ja lopulta vaino kohdistuu myös Yrttiin. Lohikäärmeet ovat valmiita auttamaan Yrttiä, jos hän luopuu epälajityypillisestä ruokavaliostaan. Yrtti Yrjänä on kirja oman identiteetin säilyttämisestä ja erilaisuuden kunnioittamisesta, mutta eläinoikeudellisesta näkökulmasta se on ongelmallinen. Ihmiset ja lohikäärmeet lopettavat nimittäin vihollisuudet välillään, mutta lohikäärmeet tyytyvät syömään ei-ihmiseläimiä, joita ilmeisesti myös ihmiset syövät kuten tähänkin saakka. Eläinten syöminen ei ole siis aihe, jota teos oikeastaan käsittelee.

Yrtti Yrjänä on sikäli harvinainen kasvissyöjäkirja, että se nostaa esiin kasvissyöjän identiteetin säilyttämisestä ja valtavirrasta poikkeavan ruokavalion noudattamisesta seuraavia hankalia tilanteita. Vastaavia teoksia ei juuri ole, vaikka kasvissyöjäkirjoja on julkaistu kahdeksalla kielellä yli 40 kappaletta. Tilaus olisikin suuri kasvissyöjä- ja vegaanilasten identiteettiä tukevalle lastenkirjalle, joka uskaltaisi kuvata myös elämäntavan haasteita. Lisäksi kasvissyöjäkirjoihin tarvittaisiin enemmän tyttöjä sekä valkoisten, keskiluokkaisten, heteronormatiivisten ja konservatiivisten sukupuoliroolien purkamista.

Bepen mausteyllätys_kansiVille Hytösen kirjoittamat ja Mira Malliuksen kuvittamat Brontosaurus Beppe (2018) ja Beppe ja mausteyllätys (2019) voisi löyhästi tulkita tähän kategoriaan kuuluviksi, vaikka brontosaurus Beppe ei ole peto sen enempää kuin fiktiivinenkään, sukupuuttoon kuollut laji vaikka onkin. Kirjoissa kokataan vegaanista ruokaa kahden kasvisruoan elinvoimaisuudesta todistavan eläimen, brontosauruksen ja visentin, kanssa. Beppe ja mausteyllätys on veganisminsa suhteen avoimempi kuin ensimmäinen Beppe-kirja:

”Vegaaniversio on oivallinen meille brontosauruksille, diplodocuksille ja muille suurille kasvissyöjille” [, sanoi Mamma Brontosaurus.]

”Minäkin tilaan sitä. Se on paljon parempi kuin Biisonien vegeruoka -lehti”, intoili visentti ja törmäsi tohkeissaan perunanuijaan.

Beppe-kirjat eivät käsittele veganismia elämäntapana tai identiteettinä vaan puhtaasti ruoan kautta. Kirjat päättyvät vegaaniruokaresepteihin.

Eläinsankarit ottavat kantaa tuotantoeläinten kohteluun

Jo kertaalleen mainittu Kinkkulin jouluyllätys on suomalainen esimerkki antropomorfisoitujen eläinsankarikirjojen ryhmästä. Näissä kirjoissa ihmisenkaltaistettu eläin tekee sankarillisen teon, jolla pelastaa itsensä ja joukon lajitovereitaan vaarasta. Korvatunturilla asuva Kinkkuli-possu, joka saa jouluaattona tietää nimensä todellisen merkityksen, päätyy pelastamaan joulun.

Ihmisen lailla käyttäytyvät urheat eläimet ovat olleet lastenkulttuurin perusainesta aina Saapasjalkakissasta Ryhmä Hauhun. Tutun konseptin avulla voidaan käsitellä vakavia aiheita kuten teurastusta ja kuolemanpelkoa. Kinkkulin kauhunhetket kuvataan poikkeuksellisen väkevästi:

Aikaisin aattoaamuna Kinkkuli heräsi kolisteluun. Pimeän keskeltä karsinan luo ilmestyi iso ja romuluinen tonttuvanhus, jota Kinkkuli ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Se on menoa nyt, valkoparta sanoi ja kapusi karsinaan.

Menoa? Minne? Kinkkuli ihmetteli ja alkoi vetäytyä epäluuloisena kohti takaseinää.

Äläs nyt temppuile! Olen minä ottanut nirrin pois isommiltakin joulukinkuilta kuin sinulta, tonttu tuhahti ja otti pari askelta lähemmäs.

Kinkkuli alkoi vapista.

Nirri pois… Sehän tarkoitti… Iik!

Kinkkuli kiljui kovaa ja kimeästi, mutta se ei hidastanut tonttua, joka eteni uhkaavasti kädet ojossa. Kohta se tarttuisi Kinkkulia kurkusta. Vain pari askelta enää.

Kinkkuli sulki kauhuissaan silmänsä ja jäi odottamaan.

(Rekola, 2010, ei sivunumeroita)

Kinkkuli kuitenkin pelastuu, koska tonttu on unohtanut säkin, jossa kantaisi sianruhon kaltattavaksi. Uhkaavan kohtauksen jälkeen juoni kiihtyy vauhdikkaaksi ja Kinkkuli joutuu moneen hassuun tilanteeseen yrittäessään löytää itselleen Korvatunturilta jonkin muun työn kuin syödyksi tulemisen. Villit juonenkäänteet ja huumori ovatkin olennainen osa antropomorfisoituja eläinsankarikirjoja. Samalla ne etäännyttävät lukijaa raskaasta aiheesta.

Korpus_gradu

Kaikki eläinsankarikirjat eivät kuitenkaan antropomorfisoi eläinhahmojaan. Jörg Steinerin ja Jörg Müllerin Kanincheninsel (1977, ”Kaniinien saari”, ei suom.), Hanna Johansenin ja Käthi Bhendin Vom Hühnchen das goldene Eier legen wollte (1998, ”Kanasesta joka halusi munia kultamunia”, ei suom.) ja Henrik Drescherin Hubert the Pudge – A Vegetarian Tale (2006, ”Läskisika Hubert – Tarina kasvissyönnistä”) ovat poikkeuksellisia teoksia, jotka pyrkivät kuvaamaan tuotantoeläimen eläimyyttä – erilaisuutta ja samanlaisuutta ihmisen kanssa. Yleensä tuotantoeläimiä ei kuvata eläiminä lainkaan, vaan he ovat kulttuurisia konstruktioita, maaseudun lavastetta, ahmivia ja ulostavia typeryksiä.  Voi myös olla, että eläimet eivät ole lajistaan huolimatta tuotantoeläimiä ollenkaan, sillä ihminen ei kasvata heitä ruoaksi. Satujen kolme pukkia ja jopa Jujja ja Thomas Wieslanderin Mimmi-lehmä (Mammu Mu) ovat tällaisia esimerkkejä.

Eläimyyttä korostavissa sankarikirjoissa eläimet sen sijaan liikkuvat, käyttävät aistejaan ja toimivat kuten kirjallisuuden ulkopuoliset vastineensa. Kanincheninsel ja Vom Hühnchen ovat juuri tällaisia kirjoja, joissa kuvituksen ja tekstin tasolla kirjojen päähenkilöt ovat tarkan lajityypillisesti kuvattuja itsenäisiä toimijoita, jotka hahmottavat ja vaikuttavat maailmaan omista kaniinin ja kanan lähtökohdistaan käsin.

Hubert the Pudge poikkeaa edellä mainituista teoksista. Kirjan samanniminen päähenkilö ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti sika. Hänen kärsänsä on pitkä ja suippo, minkä lisäksi hänellä on pilkulliset tuntosarvet. Kirja kertoo, että erikoiset ”läskisiat” teurastetaan 7-kuisina kuten siat yleensäkin, mutta saadessaan kasvaa läskisiat kasvaisivat niin suuriksi, että voivat kantaa norsuja selässään. Juuri näin käy Hubertille, joka ei kuitenkaan kykene jäämään viidakkoon nauttimaan vapaudestaan, kun muut läskisiat kärsivät tehotuotantotilalla häkeissä. Hubert palaa kotiin, käärii kärsällään sikalan katon auki ja käskee sikatilallisen jättää läskisiat tästedes rauhaan.

Eläimyyteen keskittyvien teosten voi sanoa luovan tuotantoeläimistä poikkeuksellista kuvaa, joka korostaa heidänkin olevan kiinnostavampia elävinä kuin kuolleina. Etenkin Hubert osoittaa myös, että me emme tunne eläimiä, joita yleisesti kasvatetaan syötäväksi. Kirjassa Hubertin erikoisuudesta kielivät valtava koko ja vieras ulkonäkö, kirjallisuuden ulkopuolella ollaan vasta ottamassa ensi askeleita muunlajisten eläinten kognition ja ominaisuuksien tutkimisessa.

Veganisoivat kirjat kannustavat veganismiin ja kuvaavat vegaanista maailmaa

Veganisoivat kirjat ovat 2010-luvun lopussa olleet suurimmassa nosteessa. Kirjat voivat kuvata vegaanilapsia tai vegaanisia arvoja, vegaanista ruokaa ja maailmankuvaa. Jotkut sijoittuvat vegaaniseen utopiaan tai päättyvät mielikuvaan vegaanisesta idyllistä, harmonisesta elämästä, jossa luonto ravitsee solidaarisesti kaikki ihmiset maapallolla, ilmasto, meret ja maaperä voivat taas hyvin, ihmiset ja muut eläimet elävät sopuisasti rinnakkain eikä verta vuodateta. Tällainen teos on esimerkiksi kirjailija-kuvittaja Ruby Rothin suomeksikin käännetty esikoisteos Miksi emme syö eläimiä? (2009, That’s Why We Don’t Eat Animals).

miksi-emme-syc3b6-elc3a4imic3a4.jpg

Myös Eino ja suuri possukysymys on veganisoiva kirja, sillä se esittelee ja perustelee vegaanisen ruokavalion erinomaisuutta. Samalla pyrkii myös antamaan paljon tietoa veganismista, sekä sen filosofiasta että käytännön asioista, kuten mitä vegaani voi syödä:

”Ostetaan vegaanisia nallekarkkeja! Me saatiin niitä kerran Osmon kanssa Amalialta. Tosi hyviä!”
”Ilman muuta! Ja pizzaa ja hampurilaisia”, isä innostui. ”Ja herneenpalkoja, uuniperunoita ja maissintähkiä, tofukokkelia ja seitanpaistia ja paistettua riisiä ja sieniä, ratatouillea ja kuskusia, sushia, papupataa ja linssikeittoa, soijapullia ja spagettia, oliiveja ja roomansalaattia ja venäläistä hapankaalia. “Ja jälkiruuaksi lettuja ja hilloa ja jätskiä!” jatkoi Eino. “Ja mangoa, lakua, banaaneja, rusinoita, suklaata ja sipsejä!”

(Nylén, 2018, 88-90)

Tämä ruokafantasiointi liittyy juhlaan, jota Eino viettää aivan kirjan lopussa päätettyään ryhtyä vegaaniksi. Myös Einon innostuu asiasta. Juhlinta ja herkullisen vegaaniruoan mainostaminen kuuluvat kiinteänä osana veganisoiviin kirjoihin.

Kumppanuuskirjat perustuvat uudenlaiselle suhteelle ihmisen ja toisen eläimen välillä

2000-luvulla on alettu julkaista myös kirjoja, joissa kuvataan ihmisen ja toisen eläimen syvää ystävyyttä ja kumppanuutta, johon kuuluu keskeisenä tekijänä se, että ihminen joutuu luopumaan omistajan asemastaan suhteessa eläimeen. Näin käy esimerkiksi Marlies Bardelin ja Ingrid Godonin teoksessa Ellington (2018, ei suom.), jossa herttainen pianonopettaja hankkii heräteostoksena torilta lihaksi myytävän ankan. Ellingtoniksi nimetty ankka parantaa yksinäisen naisen elämänlaatua, mutta hemmoteltu elämä sisäankkana ei tee Ellingtonia pidemmän päälle onnelliseksi. Hän ei enää haluaisi palata rantaan, kun neiti vie hänet ulos lammelle punaisessa talutushihnassa. Ensin nainen suuttuu ja päättää pitää ankkansa jatkossa sisällä, mutta ymmärtää sitten, että Ellingtonkin ansaitsee olla onnellinen. Heidän ystävyytensä säilyy senkin jälkeen kun Ellington perustaa perheen ja saa poikasia.

Ellington_kansi

Myös Marika Maijalan Ruusun matka (2018) on eräänlainen kumppanuuskirja, sillä ankeaa kilparataelämää paennut vinttikoira Ruusu päätyy lopulta vehreään puistoon, jossa hän ystävystyy kahden muun koiran kanssa. Koirat kertovat, että puisto on heidän kotinsa ja he pyytävät Ruusua juoksemaan kanssaan. Ruusulla on mukavaa ja kirjan päätteeksi hän haluaa juosta lisää, osoittaen että hän viihtyy puistossa. Ruusu ei siis saa omaa ihmistä, ”omistajaa”, vaan löytää turvallisen paikan ja koiraperheen, jonka luokse hän voi jäädä.

”Vattumadosta” nykypäivään

Eläinoikeusmyönteistä ja eläineettistä lastenkirjallisuutta kirjoitetaan nyt enemmän kuin koskaan. Eläinten syömisen lisäksi on problematisoitu eläinkokeet, eläintarhat, sirkukset ja muu eläinviihde sekä metsästys. Lemmikkieläinten pitoa lastenkirja ei ole ainakaan toistaiseksi kritisoinut, mutta yhä useammat kirjat ohjaavat eettisempään lemmikinhankintaan ja hoitoon.

Valtaosa julkaistavasta lastenkirjallisuudesta ei kuitenkaan täytä eläinoikeusmyönteiseksi nimittämäni kirjallisuuden kriteereitä. Etenkin spesismi eli lajiin perustuva syrjintä, on ollut perinteisesti vahvaa lastenkirjallisuudessa. Esimerkiksi Topeliuksen Vattumato-sadussa (1854) sisarukset Aina ja Tessa eivät halua vahingoittaa vadelman sisästä löytynyttä matoa. Se ei ole heistä oikein. Eksyttyään metsään uupuneet tytöt voivottelevat nälkäänsä ja haaveilevat kahdesta isosta leivästä, joissa on lihaa päällä. ”Tuskin hän [Aina] oli sen sanonut, kun hän tunsi jotakin sylissään, ja kun hän tarttui siihen, se oli iso näkkileipävoileipä, jonka päällä oli lintupaistia” (Topelius, 1984, 17-19). Lastenkirjallisuus on kulkenut pitkän matkan näistä ”Vappumadon” ajoista. Yhä useampi teos osaa välttää näin selkeää spesismiä ja epäjohdonmukaisuutta. Myös kasvissyöntiä harjoittavien henkilöhahmojen määrä on kasvanut niin sanotussa valtavirtaisessa lastenkirjallisuudessa.

Lähteet

  • Malamud, Randy 2003: Poetic Animals and Animal Souls. New York: Palgrave Macmillan.
  • Ratelle, Amy 2015: Animalism and Children’s Literature and Film. New York: Palmgrave Macmillan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.