”Eläimenä ihmisen maailmassa” -kirjoituskilpailun palkitut tekstit

Iltasatu

Sanni Mujunen, 1.sija

”Äiti, lue meille iltasatu.” Kaksi pientä lasta seisovat yöpaitaisillaan, toisiaan käsistä kiinni pidellen sängyn vierellä.

”Teidänhän piti olla jo nukkumassa,” Äiti huokaa ja kohottautuu istumaan.

”Me ei saada unta,” toinen lapsista sanoo.

”No, hyvä on.” Äiti kutsuu lapset kainaloonsa. ”Mitä lukisimme?”

”Luetaan kurpitsakeijun tarinat,” pienempi lapsista ehdottaa.

”Me ollaan luettu se jo tuhat kertaa,” isompi toteaa.

”No…” äiti miettii hetken. ”Luetaan sitten jotain, mitä emme ole koskaan ennen lukeneet. Minulla on idea.” Hän nousee sängystä, poistuu huoneesta ja saapuu hetken kuluttua ohuen, kangaskantisen kirjan kanssa.

”Mikä se on?” Lapset katselevat uteliaina vanhannäköistä, ullakolta tuoksuvaa kirjaa, jonka ruskeat kankaiset kannet on kuvioitu kultaisella kimaltelevalla langalla.

”Se on isoäitini kirjoittama. Silloin kun hän vielä eli, hän kiersi ympäri maata tutustumassa eläimiin. Hän pyysi eläimiä kertomaan tarinoita ja kirjoitti ne kirjaksi.”

”Eläimiä?”

”Mutta eiväthän eläimet osaa puhua.”

”Mutta hän osasi kuunnella.”

Äiti avaa kirjan ensimmäiseltä aukeamalta, jonka sivuja koristelee musteella kirjoitettujen kirjainten lisäksi kuva tummasta, leveäharteisesta gorillasta. Hän alkaa lukemaan:

”Eläintarhaksi kutsutun, häkkien, verkkojen ja lasiseinien täyttämän paikan hälyisän, aina ihmisiä täynnä olevan kulkuväylän varrella sijaitsi minun häkkini. Sen joka ikisen sopukan olin tuhansia kertoja kolunnut, joka ikisen lehden ympäri kääntänyt. Viereisessä häkissä asui hienostunut mustaraidallinen rouva, joka päivät pitkät makaili juhlallisessa asennossa suurella kivellä piittaamatta mistään. Hänestä ei liiemmin seuraa saanut, niin kuin ei myöskään toisella puolellani asuvasta rauhattomasta sielusta, joka rautaverkon reunoilla edestakaisin asteli, katse vauhkona ja murheisena, hullusti ääntelehtien tai aivan hiljaa. Päästään seonneeksi häntä kutsuttiin. Mutta miksi välittäisikään mistään, jos kokee olevansa ikuisuuteen tuomittu vanki?

Sen syksyisen iltapäivän, jona tapasin hänet, tulen muistamaan aina. Hetken, jona rautaverkon toisella puolella minua katseli ihminen. Ihminen, joka seisoi vastapäätä minua, niin lähellä, että melkein kosketimme toisiamme, ja katsoi minua eri tavalla, kuin kukaan muu oli koskaan katsonut. Ei pirteästi hymyillen, ei ihmetellen, ei kiireisesti vilkaisten, peläten tai välinpitämättömästi. Katseesta tiesin, että hän näki minut vertaisenaan. Me kumpikin tiesimme katsovamme silmiin kaltaistamme.

”Kerro minulle tarinasi,” hän pyysi.

Ja minä kerroin. Hän luki sen silmistäni, olemuksestani, ilmeistäni, eleistäni ja liikahduksistani. Hän sanoi kirjoittavansa sen kirjaksi, ikuistavansa sen kansien väliin, jotta jokainen voisi lukea sen. Jotta minunkin tarinani merkitsisi muiden joukossa.”

Lapset kuuntelevat tarkkaavaisesti, kun äiti kääntää sivua ja aloittaa seuraavan tarinan lukemisen:

”Jos olisin syntynyt vapaaksi olisi kullanoranssista turkistani saattanut nähdä vilauksen tiheiden metsikköjen lomassa, märkien soiden reunoilla, liukkailla kallioilla tai jäätyneiden järvien rannoilla. Minut saattaisi nähdä aurinkoisella kivellä loikoilemassa, pauhaavan autotien varressa eksyneenä tai jos oikein tarkkaan katsoisi, kuusten varjossa vaanimassa. Tassujeni jäljet kimaltelevalla hangella, painaumat kosteilla sammalilla aina siihen saakka, kunnes varpujen keveä kutina ja ensilumen hento kosketus vaihtuu kylmän kovan raudan puristukseksi. Minä katoamassa polulta metsän syvyyksiin aina siihen saakka, kunnes katson maailmaa häkin kaltereiden läpi. Minä kuuntelemassa tähtien tarinoita kaukaa menneisyydestä, aina siihen saakka, kunnes epämääräinen kirkuna ja sähinä peittää muut äänet alleen. Minä kieriskelemässä kuunvaloa heijastavassa kinoksessa aina siihen saakka, kunnes tunnen hampaat pureutuneina turkkiini. Hirviömäiset katseet, sairauksien katku, hulluus, raatelemisen himo, rautaverkon kanssa kamppaileva vapaudenkaipuu aina siihen päivään saakka, kunnes hän avaa salvan. Tiesin hänen tulleen vapauttamaan minut, enkä jäänyt katselemaan häkeltyneiden, paikoilleen erehtyneiden ystävieni perään, vaan juoksin niin kovaa kuin tassuistani pääsin metsän pimentoon tummenevaan yöhön.

Tapasin hänet kuitenkin vielä kerran. Korkeiden puiden latvusto havisi ja heilui siivilöiden auringon valoa. Puiden juuret kaivautuivat esiin maasta poluille ja muodostivat erikoisia kuvioita. Ilmassa leijaili saapuvan syksyn tuntu.

Hän tuli luokseni, otti pihkaiset tassuni siroihin ryppyisiin käsiinsä ja pyysi: ”Kerro minulle tarinasi.”

Ja minä kerroin. Hän lupasi kirjoittaa sen kirjaksi, oudoiksi koukeroiksi, joita en voisi ymmärtää. Ole kiltti, minä pyysin vuorostani: ”Kirjoita myös ystävistäni.” ”Ystävistäsi? Tarkoitatko sinä heitä, jotka eivät päässeet pakoon silloin, kun sinä pakenit?”

Nyökäytin päätäni. Tahdoin hänen kirjoittavan ystävistäni, jotka tungettiin takaisin häkkiin. Ystävistäni, jotka eivät koskaan saisi tuntea nenässään sateenjälkeisen kaarnan huumaavaa tuoksua. Ystävistäni, jotka revittiin riekaleiksi, ja joita odotti kohtalo takin somisteena.”

Lasten silmät alkavat painua umpeen, mutta äiti jatkaa vielä ketun tarinaa:

”Halusin hänen kirjoittavan ystävistäni, jotka olivat vainottuja syntymästään saakka. Ystävistäni, jotka itkivät menetettyjä pienokaisiaan. Ystävistäni, joiden hampaat kalisivat yhteen kylmässä matkalla kohti teurastamoa. Ystävistäni, jotka haukkoivat henkeä veneen pohjalla, likaisten saappaiden juuressa. Ystävistäni, jotka timantein koristeltuina pakotettiin astumaan sirkusareenalle, ja jotka jäivät vaille rakkautta.

Hän lupasi kirjoittaa ystävistäni, joita mielipuolisesti kidutettiin kummallisilla kokeilla, jotka leikeltiin palasiksi luokkahuoneessa. Ystävistäni, jotka pudotettiin kiehuvaan veteen, joiden sulat revittiin irti.

Kirjoita ystävistäni, jotka tekivät kaikkensa hyväksemme, mutta kohtasivat vain vihantäyteisiä katseita! Ystävistäni, jotka kiljuivat kauhusta viimeisillä hetkillään! Kirjoita heistä, jotka maailma tuomitsi arvottomiksi elämänsä ensimmäisenä päivänä. Heistä, jotka hapuilivat pimeässä äitiään. Heistä, joiden hätä ja tuska peitettiin valheiden alle.

Kirjoita aina siihen saakka, kunnes joka ikinen häkki on tyhjä ja joka ikinen elämä elämisen arvoinen.”

Äiti sulkee kirjan ja kuuntelee unista tuhinaa. Hän näkee lasten nukahtaneen toistensa syliin. Hän vetää peiton heidän ylleen varovaisesti, antaa suukon kummankin poskelle ja kuiskaa hiljaa: ”Sen pituinen se.”

Ja lasten unissa oli vapaus.

ibby_palluroita

Erilainen

Nelli Hänninen, 2.sija

Heikko kattolampun valo valaisi laboratorion. Makasin suljettuna säiliössä. Minä tahdoin pois mutta tiesin sen olevan mahdotonta. Letkuja virtasi joka puolella ympärilläni. Vain ne letkut pitäisivät minut hengissä, kunnes olisin kokonaan valmis.

Sitten joku työnsi kasvonsa vasten lasia. Se oli yksi niistä tiedemiehistä, jotka olivat minut tänne vieneet ja sitten tehneet kokeita mielin määrin. Minä en voinut kuin katsoa noita kasvoja, joita en voinut sietää. Ihminen osaa ylpeillä kasvoillaan koska niissä ei ole karvaa tai loisia. En nähnyt itseäni, mutta tiesin, että en näyttänyt enää edes siltä eläimeltä, joka olin ennen ollut.

Ihminen veti kasvonsa pois ja palasi tietokoneelle. Äkkiä hälytys alkoi soida. Ohjelmistoon oli tullut virhe, ihmiset eivät enää hallinneet tilannetta. Säiliöni hajosi, letkut katkesivat ja mätkähdin maahan. Luulin kuolevani, mutta tunsin vain kipua. Ihmisten ollessa paniikin vallassa tiesin, että tämä olisi hetki, jota olin odottanut, voisin paeta!

Minä kampesin itseni pystyyn. Kipu tuntui kaikkialla, mutta aloin juosta kohti ulko-ovea. Raajani olivat kuin tulessa. Minä tiesin, etten jaksaisi kauaa. Nopeutin silti askeliani kivusta huolimatta. Minä pääsin ulos, juoksin läheiseen metsään.

Uupuneena lyyhistyin läheisen tammen juurakkoon. päässäni pyöri vain yksi asia: EN HALUA KUOLLA! Pian menetin tajuntani.

Kirkas auringonvalo valaisi metsää, kun avasin silmäni. Minulla ei ollut käsitystä siitä, kauanko oli ollut tajuton, mutta sillä ei edes ollut väliä. Tärkeintä oli, että olin ELOSSA! Elossa ja vapaa. Minä nousin raajoilleni, jotka olivat vielä arat mutta pitivät minut pystyssä. Katseltuani ensin, että oli varmasti turvallista liikkua. Lähdin liikkeelle varovasti. Vaikka olin syntynyt metsässä se tuntui uhkaavalta, vaikka minä pakenin laboratoriosta, selviytyisinkö metsässä?

Karistin turhat pelot ajatuksistani ja ryhdyin etsimään puroa, lähdettä tai jotain mistä pääsisin juomaan. Vähän ajan kuluttua minä löysin lammen, jonka varrelle kaksi peuraa oli kumartunut juomaan. Kun lähestyin lampea, peurat juoksivat säikähtäen puiden siimekseen, kaikki alueen linnut lennähtivät pesien suojaan ja minä jäin yksin. Kumarruttuani lammen ylle juodakseni tiesin, miksi kaikki olivat lähteneet. He olivat lähteneet pakoon minua.

Tiesin sen heti kun oli nähnyt kuvajaiseni vedestä. Olin epämuodostunut. Pitkät korvani olivat venyneet entisestään, isot etuhampaani olivat pidentyneet ja terävöityneet. Ruskeat silmät olivat nyt punaiset. Käänsin katseeni pois, en tahtonut nähdä mikä olin. En tahtonut tietää, mikä minusta oli tullut.

Ajatukseni olivat kuvajaisessa enkä siksi kuullut, että joku lähestyi minua takaapäin ennen kuin oli myöhäistä. Pam! Kaikki pimeni.

Kun avasin silmät olin jälleen laboratoriossa, uudessa säiliössä. He olivat jäljittäneet minua. Joutuisin taas koekaniiniksi, minua kidutettaisiin uudestaan. Ei! Tällä kertaa en aikoisi alistua.

Iskin hampaani säiliöön. Se sattui, mutta iskin uudestaan niin kauan, kunnes säiliö hajosi. Ihmiset olivat jälleen paniikissa. He yrittivät pitää minua säiliössä, mutta kun kädet yrittivät tarttua minuun, purin niitä.

Hampaani lävistivät ihmisen ihon. Ihminen kiroili ja huusi. Hyökkäsin toisten kimppuun. Osa pakeni, osa yritti taistella vastaan. Pian tajusin, ettei kukaan taistellut vastaan enää, ettei kukaan liikkunut enää.

Minä tapoin heidät, he kaikki olivat kuolleita. Järkytys syrjäytti vihan, joka oli vielä hetki sitten raivonnut sisälläni. Tämä oli… tämä oli … MAHTAVAA! Ihmiset, jotka olivat kiduttaneet minua, saisivat maksaa teoistaan. Minä nousin ruumiiden päälle ja tiesin, että en olisi koe-eläin, joka suostuu ihmisten tahtoon. Minä olen ERILAINEN!

ibby_palluroita

Koiranpäivät

Suvi Hirvelä, 3.sija

“Elä ny sinne! Tuuppa takasi!”

Isännän huutelut eivät saa uteliasta koiraa vaihtamaan suuntaansa. Vasta napakka vihellys tepsii, jonka kuultuaan se kipsuttaa tarmokkaasti isännän luokse musta hännänpää viuhtoen. Kiitokseksi tottelevaisuudesta annetaan paijaukset ja taputus kylkeen. Korvan takaa rapsuttamista Malla rakastaa erityisen paljon.

“Sitte etiäpäi”, isäntä komentaa läimäyttäen maastokuvioista reittään. Koira seuraa ukon kintereillä iloisesti hänen rämpiessään pellonpientareella jököttävään metsänkaistaleeseen, kuivat risut rasahdellen poikki kumisaappaiden painavien askelten alla, tuulitakki kahisten, pyssy tukevasti olalla. Hän ylittää mustikkamättäät kuin karhuvanhus.

Harvassa sekametsässä on vaivatonta kulkea satunnaisia puskia lukuun ottamatta – kuhmuraiseen juurakkoon tosin saattaa kompastua, jos ei ole varovainen. Mallan nenänpää väpättää tutkiessaan kosteaa ruohikkoa. Isäntä vislailee hiljaa, koira etsii vainua, ja palokärki nakuttaa lahoa puunrunkoa. Lopulta Mallan sieraimet imaisevat puolukkavarvuista tutun tuoksun, se pinkaisee juoksuun kieli lerpattaen. Isäntä harppoo perässä niin kovaa vauhtia kuin niveliensä kankeudelta pystyy.

Vauhti johtaa vinojen männynkäppyröiden ohitse aukiolle. Matalan kuusen varjossa rusakko natustaa puna-apilaa. Harmaanruskea kesäkarva on haalistumassa vaaleammaksi, ja pystykorvat vavahtelevat eteen ja taakse hermostuneesti kuin aavistaen, että mukava ruokailuhetki keskeytettäisiin pian. Mallan puhjetessa haukkumaan saalis ampaisee karkuun. Koira ajaa rusakkoa takaa suoraan isännän tähtäimeen.

Kovaa pamausta seuraa tyytyväinen myhäily. Isännän sihti ei ole huonontunut miksikään, vaikka kädet hieman tärisevät. Malla kumartuu nuuhkaisemaan rusakkoa ylpeänä itsestään. “Hyvä tyttö, hyvä tyttö”, isäntä ylistää. Koira vastaa onnellisella läähätyksellä.

Isännän Opelin moottori yskii kotimatkalla startista saakka. Harmaa pilvimassa riippuu raskaana tien yllä, jossa on lommoja asfaltissa ja ojanpielissä villiintyneitä lupiineja. Liikenneväylä on rauhallinen tähän vuorokaudenaikaan, vain reilun vartin välein sitä pitkin vyöryy verkkaiseltaan jokunen auto. Tuulilasiin vihmoo sadepisaroita.

Malla saa aina istua etupenkillä isännän vieressä, se on hänen ikioma paikkansa. Kulahtaneelle penkille on levitetty sitä varten rispaantunut froteepyyhe. Jo pentuna se on osannut pysytellä rauhassa aloillaan, joten isännän mielestä tästä järjestelystä ei aiheudu mitään harmia. Turvavyö pitää tietenkin kiinnittää.

Radiossa väsynyt meteorologi lukee tulevan viikon säätiedotteita. Isäntä keskittyy ajamiseen, mutta kuuntelee sivusta. “Jaa, että nää kelitki vaan jatkuu. Taas on ollu niin ankia koko syyskuu. Mutta ei vaiskaa tämmöset pikku ripsottelut meitä haittaa, eihän, Malla? Nii, ei haittaa yhtään”, isännän naureskelut muuttuvat lepertelyksi.

Malla ei ymmärrä, koska on koira, mutta katsoo isäntää nappisilmät tuikkien.

Isäntä päättää huvikseen oikaista pidemmän reitin kautta, eihän kotipuolessa ole ketään odottamassa hänen paluutaan. Ei ole muita kuin Malla, ei ystäviä kansakoulusta, ei reippaita siskonpoikia eikä edes kulkukauppiaita, jotka häiritsisivät kopistelemalla ovelle. Koira korvaa kyllä kaikki ihmissuhteet, miksipä surra.

Entistä muhkuraisempi tie poukkoilee rypsipeltojen läpi, navakat pohjoistuulet saavat kirkkaankeltaisen meren aaltoilemaan. Malla työntää kuononsa ikkunaa vasten tähystelläkseen avaraa maisemaa. Siinä olisi hehtaarikaupalla tilaa temmeltää.

“Muistakko sää vielä sitä Lammin Heikkiä? Sillä oli se turkisfirma tässä kuluman takana sillon aikoinaa. Kuussataa – vai oliko peräti seittemän – minkkiä parhaimmillaa siellä, niin mää muistan sen joskus kehuneen. Nii-i, eipä sitäkään enää oo”, isäntä mietiskelee otsan rypyt kaksinkertaistuen ja osoittelee paksulla sormellaan epämääräisesti vasemmalle, jossa tarha oli suurin piirtein sijainnut. Sadat säälittävät olennot sullottuina ahtaisiin häkkeihin ja niiden nälkiintyneet, vauhkot silmät kuin kiiltomadot. “Oliha se hieno pisnes, se Lammin turkistarha.”

Opel kurvaa kotipihaan. Isäntä ponnistaa ähkien pystyyn, kiertää auton toiselle puolelle avaamaan oven Mallalle. Kun isäntä ryhtyy tyhjentämään takakonttia, rehottavan pensasaidan takaa vilkkuu oljenvaalea päälaki. Hetkisen kuluttua omalta tontiltaan jalkakäytävälle putkahtaa Karimäen Ulla, naapurin rouva juoksutrikoineen ja puutarhasaksineen. Vuorotyöläiseksi ja kolmihenkisen pesueen äidiksi hän on isännästä epäilyttävän pirteä tapaus.

Ukko murahtaa lyhyet tervehdykset toivoen, ettei Ulla ole juttutuulella. Hän pitää naapureiden kanssa suosiolla välimatkaa, mitä nyt loppuvuodesta toivoteltiin hyviä jouluja. Viime vuonna postilaatikkoon oli kolahtanut Karimäen perheeltä korttikin, mikä meni jo vähän yli sietokyvyn.

“Hei tuota, anteeks Topi kun häiritten, mutta oisikko sattunu näkeen meijän Minttua? Se katos jonnekki omille teilleen tossa maanantaina eikä oo vieläkään mitään tietoa missä se on. Tytöt alkaa oleen hermona.” Ulla vääntelee käsiään vaivaantuneesti.

Isäntää ei häävin liikuta naapurin kissan karkailut, mutta ei kai tässä voi tuppisuuna pysyä. Penkoen metsästyskamppeita ulos peräluukusta hän vilkaisee kysyvästi Mallaa, joka nököttää kiltisti vieressä. “Sitä teijän kissanpenikkaa meinaat? Ei olla nähty, ei”, ukko maiskauttaa huulillaan. “Kait se ny ihtekseenki selviää?”

“No meitä pelottaa että ei. Välillä se on jonku linnun pyydystäny tosta mehtänreunasta, mutta on se enempi sisäkissa.” Huoli saa Ullan kulmakarvat vääntymään kiemuralle niin, että isäntää melkein pistää sääliksi, eikä hän kehtaa sanoa, että kissa luultavasti on jo jäänyt mäyrän hampaisiin tai bussin renkaisiin.

“Minä kahton jos osuu vastaan. Eikö se oo semmone raiallinen? Ruskia?”

“Kyllä on, raidakas ruskea. Pikkunen kissa, puolet Mallaa pienempi.”

“Juu, sellanen. Minäpä kahtelen.”

Ullan kasvoilla loistaa aurinko, joka on saanut myrskypilven taantumaan. Ei varmaankaan arvannut saavansa naapurin yrmystä apua etsintöihin. Ulla kiittelee, isäntä oikaisee hatun lippaa, molemmat sanovat heipat. Mallakin haukahtaa häntä läpsyen.

Olohuoneen nurkkiin pesiytyneiden pölypallojen ja henkilökohtaisen hygienian perusteella voi päätellä, ettei isäntää häiritse pieni sotku. Kylpyhuoneen kaakelilattialla hän viruttaa pikaisesti Mallan tassut, mutta aina niistä pesunkin jälkeen irtoaa rapaa ja havunneulasia. Koira heittäytyy eteisaulan räsymatolle kuivaamaan itseään. Piehtarointi loppuu äkisti, kun keittiöstä kuuluu muovinen suhahdus. Makkarapakettia avataan. Koira säntää kalastelemaan herkkupaloja, märkä turkki sojottaen pystyssä ja korva huvittavasti vinksallaan niin, että roosa sisäpuoli paistaa ulospäin.

Jääkaapin raotetusta ovesta loistaa keittiön hämärään sinertävä, mekaaninen valo. Isäntä arvasi heti Mallan tulevan apajille, kun kuuli tassujen kipityksen muovimatolla. “Kuka se sieltä tulee kerjuulle”, isäntä hymähtää latoessaan ruisleivän tuhdin voikerroksen päälle ohuita kinkkusiivuja. Malla pomppaa verryttelemään isännän koipea vasten, vinkaisten pyytävästi. Isäntä nauraa röhöttää sydämellisesti.

Mallasta on loistavaa, ettei tässä talossa popsita mitään pupunruokaa. Isännästä kasvissyönti on nykyajan järjettömiä haihatuksia, samaa luokkaa kuin älypuhelimet ja robotti-imurit. Lehden ilmaisnumerosta hän oli juuri viime viikolla lukenut vegaanien ruikutusta. “Ihimeellistä touhua”, isäntä oli puuskahtanut jätetyttään artikkelin kesken neljännen rivin jälkeen. Hulluhan se on, joka alkaa sääliä pihviä lautasellaan. Malla on ruokavaliosta täysin samaa mieltä, koska saa oman – varsin ruhtinaallisen – osuutensa isännän lihapullista, maksamakkaroista ja leikkeleistä. Parasta on tietenkin itse napattu riista, mehevä hirvipaisti varsinkin, mutta kaupasta tuodut herkut hotkitaan nekin kernaasti. Ei kummallakaan ole aavistustakaan tehotuotannon raakuudesta – Mallalla siksi, koska se on koira, ja isännällä siksi, koska hän on välinpitämätön.

“Ooppas fiksu. Tassu, anna tähän tassu.”

Malla ojentaa palkkiota vastaan käpälänsä isännän suureen, karkeaan kouraan. Malla on viisas eläin, monella tapaa viisaampi kuin isäntä. Isäntä ei tosin sitä tiedä, olettaa olevansa älyllisesti ylempänä. Totta kai omistaja on lemmikkiään välkympi, muutenhan ihminen kulkisi koiran talutushihnassa eikä toisinpäin.

Yhdeksän kieppeillä isäntä kellahtaa rutiiniaan noudattaen pitkäkseen sohvalle. Malla ei oikein ymmärrä, miksi isäntä nukkuu alakerrassa eikä pehmoisessa sängyssä makuuhuoneessaan, mutta ei rupea kyseenalaistamaan isännän hassuja valintoja. Isäntä napauttaa kaukosäätimestä television päälle, Malla hyppää perässä sohvalle ja painaa leukansa villasukille, hellien isännän koppurajalkoja ruumiinlämmöllään. Myöhäisillan ohjelman soidessa taustalla isännän rohiseva kuorsaus alkaa.

Vakavaan ääneen kertoja varoittaa herkkiä katsojia. Ruudussa vilisee kuvamateriaalia laboratorioista ja koe-eläimistä, hiiristä ja rotista kyyristelemässä rasioissa, mittalaseja ja vikinää ja piikkejä ja sätkimistä. Jos isäntä olisi hereillä, hän sulkisi laitteen ja kääntäisi kylkeä, tuollaisista dokumenteista hän ei välitä sen enempää kuin Malla – ja Mallaa TV:ssä kiinnostaa ainoastaan ovikelloille haukkuminen. Television pyörittäessä diasarjaa märkivistä haavoista ja tärisevistä pupuista Malla vain aivastaa.

Mikä onni olla koira.

ibby_palluroita

Avuton

Jere Ollila, kunniamaininta

Muistan siitä vain nopeita vilauksia, kuin huonosti leikatun elokuvan silauksia, päämäärättömiä muistojen oksia. Hetkiä elämästä.

Muistan valon säteet lattialla ja sisarieni ihon omaani vasten, muistan äidin lämpimän henkäyksen. Metallin kylmyyden.

Muistan viiltävän kivun ja avuttomuuden. Muistan kuinka äiti ei voinut lohduttaa minua.

Muistan metallin.

Muistan päivän, jolloin äitiä ei enää ollut, kuinka olimme aluksi onnellisia hänen viimein päästyään ylös. Jaloilleen sen pitkän ajan jälkeen, jonka hän oli kyljellään maannut.

Kyvyttömänä elämän edessä. Elämän, joka oli pelkkää hengitystä ja olemassa oloa.

Mielettömyyttä.

Muistan, kun äiti hetken päästä käveli pois.

Lähti sen miehen mukaan, joka häntä löi. Ja me ihmettelimme, miksi ihmeessä. Miksi lähteä sellaisen matkaan? Ja vielä sellaisessa pelottavassa paikassa, jossa muiden huuto sotkeutui itkuun.

Olimme keskellä ikävää, jonka tunsimme nyt itsekin.

Äitiä ei näkynyt. Enää koskaan en koskettanut häntä. Enää koskaan hän ei koskettanut minua.

Ja siitä lähtien jokaisena iltana tärisimme pienenä kasana sisarieni kanssa selät seinää vasten. Yritimme nukahtaa ja unohtaa. Halusimme äidin lämpöön. Itkimme ja lohdutimme.

Mutta olimme keskellä ikävää. Selkä vasten metalliseinää. Yksin maailmassa, joka oli täynnä pimeää.

Se oli lapsuus. Minulla oli kaikki paitsi turva ja vapaus.

Ja nyt aikuisena en enää muista. Ymmärrän.

Ymmärrän spraymaalin äidin selässä.

Ymmärrän, miksi hän ei noussut ylös tai tullut enää takaisin.

Ymmärrän tuskan.

Omat lapseni kokevat samanlaisen lapsuuden. Kylmän ja metallisen. Kipeän ja alhaisen.

He ovat vielä lähelläni, mutta en voi auttaa.

Viiva on ilmestynyt selkääni. Tiedän, mikä minua odottaa.

Mutta sitäkin pahempaa on tiedostaa, mitä lapseni tulevat kokemaan.

ibby_palluroita

Ihanampi maailma yläilmoissa

Senni Philman, kunniamaininta

Kuoren sisällä oli lämmintä ja kosteaa. Tunsin emoni painon munan kuoren päällä. Siitä tuli turvallinen olo. Pystyin kuulemaan toisten poikasten liikehdinnän viereltäni. Siinä me sisarukset odotimme hetkeä, jolloin muna jäisi liian pieneksi ja olisimme tarpeeksi vahvoja hajottamaan nokallamme kalkkisen kuoren ja ponnistamaan itsemme ulos ihanaan maailmaan.

Maailma oli kutkuttavan jännittävä poikasena. Pelkäsin silloin, kun emo lähti etsimään ruokaa. Piipitimme säälittävästi puun oksalla keikkuvassa pesässä, kunnes emo palasi ja pienet nokat täyttyivät siemenistä. Pikkuhiljaa aloimme kömpiä pois pesästä. Oksalla värjötellessä tuuli tuntui voimakkaammalta, aivan kuin se olisi yrittänyt puskea meitä alas ja vauhdittaa lentoonlähtöä.

Lopulta niin kävikin. Onneksi emo oli jo pitänyt meille lentoharjoituksia. Kerran sitten tipahdin oksalta navakan tuulen huojuttaessa puuta. Sukelsin ilman halki, räpiköin siivilläni. Kivistä rosoinen maaperä näytti liikkuvan koko ajan lähemmäksi. Kohta huomasin kuitenkin lentäväni. En törmännyt maahan vaan liidin sen yläpuolella. Se oli hienoa.

Tuli päivä, jona emo hylkäsi minut, joten oli aika oppia elämään itsenäisesti. Aluksi olin hädissäni. Lentelin paniikissa edestakaisin löytääkseni jotakin syötävää. Tulin alueelle, jossa kasvoi isoja ja kummallisia kumpuja maassa. Kalliomaisen möykyn kyljessä näytti olevan aukko, joka vaikutti houkuttelevalta. Uteliaana lensin sitä kohti. Tömps. Törmäsin johonkin, vaikka edessä ei näkynyt mitään, putosin alaspäin. Sain pökerryksissäni onneksi nostettua itseni liitoon ennen kuin osuin maahan. Samaa en kokeilisi uudestaan, ajattelin.

Pian kohtasin jotain lupaavan oloista. Isohkoja, kummallisia olentoja istui veden ääressä ja heitteli jotakin vaaleaa höttöistä rantahiekalle ja veteen. Kaislikon takaa kuulua kaakatusta. Paikalle saapui sorsaparvi. Ne hyökkäsivät heti höttöisten palasten kimppuun ja pistelivät niitä poskeensa. Olin itse jo todella nälkäinen. Hiekalla, sivussa sorsalaumasta oli muutama tuollainen palanen. Uskaltauduin lähemmäksi havaitakseni, että se ei ollut mitään sellaista, mitä emo oli meille poikasille ravinnoksi kantanut. Nälissäni otin sen kuitenkin nokkaani. Se oli kuivaa ja tarttui kurkkuun. Yritin köhiä palaa pois, mutta se ei lähtenyt. Hetken ajan en edes saanut henkeä vedetyksi ja pelkäsin tukehtuvani. Hoipuin veden rajaan ja kastoin nokkani viileään järviveteen. Pala kurkussa kostui ja liukui mahaan vapauttaen hengityksen. Olin helpottunut, mutta edelleen nälkäinen.

Elin päivä kerrallaan. Seurasin kuusen oksalla, kuinka auringon ensimmäiset säteet siivilöityivät neulasten läpi. Valoisaan aikaan etsin ruokaa niityiltä ja pelloilta. Kultaista, laskevaa aurinkoa palasin taas ihmettelemään samalle oksalle, josta aamulla lähdin. Ilma muuttui kylmemmäksi. Lammikkojen pinnalle muodostui öisin ohut jääriite ja maahan leijaili valkoista lunta, joka kylläkin suli melko pian pois. Aloin hakeutua entistä enemmän noiden isojen otusten, ihmisten, ja niiden rakennelmien luo. Totesin, että siellä oli lämpimämpää, ja lisäksi löysin rakennuksen, jonka pihamaalle päivittäin ripoteltiin jyviä houkuttelevasti tarjolle. En enää säikkynyt kovia ääniä tai lentänyt karkuun, kun ihmisotus lähestyi. Pidin niitä ystävinäni, koska ne auttoivat minua selviämään hengissä.

Joidenkin rakennusten pihoilla makoili karvaisia eläimiä. Ne vaikuttivat leppoisilta, mutta silloin tällöin sellainen saattoi pompahtaa jaloilleen ja päästää kuonostaan mahtavia haukahduksia, jotka pelottivat muut eläimet pois. Osa noista otuksista oli sidottuna naruun, jonka toisessa päässä oli ihminen. Käsitin, että karvaiset eläimet olivat kiintyneitä ihmisiin ja yrittivät useimmiten parhaansa mukaan miellyttää taluttajiaan. Joskus näytti kuitenkin siltä kuin ihminen ei olisi välittänyt lainkaan kaveristaan. Se riuhtoi narua, jolloin karvainen otus näytti kuristuvan lenkkiin kaulan ympärillä. Silti uskollinen kumppani kulki aina luottavaisena ihmisen rinnalla.

Kerran, kun eksyin vahingossa synnyinseudulleni syksyisen viljapellon laitaan, jäin ihmettelemään tapahtumia erään suuren rakennuksen luona. Rakennuksen edessä seisoi valtavan kokoinen kulmikas kapistus. Samanlainen, joita liikkui kovaa vauhtia ihmisen rakentamia uria pitkin joka paikassa. Suurin osa kapistuksista oli tosin pienempiä kuin tuo.

Laatikkomaisen järkäleen takaosa oli auki, samoin kuin rakennuksen kyljessä oleva aukko. Sisältä kuului kimeitä kiljahduksia ja surullista vinkunaa. Pian sieltä ulos talutettiin joukko lihavia, vaaleanpunaisia röhkijöitä. Ne ohjattiin suoraan suuren laatikon sisään. Muutama yritti kääntyä takaisin tulosuuntaan, yksi päästi vihlaisevan rääkäisyn ja muut yhtyivät kuoroon. Ne pelkäsivät suunnattomasti.

Kun eläimet oli pakattu laatikkoon, ihminen hyppäsi myös sen sisälle, mutta etuosaan. Seuraavaksi painava järkäle lähti ryömien etenemään. Se kiihdytti vauhtiaan. Lensin hetken sen rinnalla, lähes kiinni kovassa kyljessä, ja kuuntelin sisäpuolelta kantautuvaa kauhunsekaista ääntelyä. Lopulta kaarroin tieheni.

Heikko vastatuuli yritti hidastaa vauhtiani, vesipisarat putoilivat yhä raskaampina sileälle sulkapeitteelleni koettaen tunkeutua sen läpi. Halusin suojaan sateelta. Lensin matalalla, koska alempana viima ei ollut yhtä kova kuin puiden latvojen tasolla. Suuntasin lentoni kohti kuusikkoa, jonka tumman silhuetin pystyin vielä erottamaan sateen muodostaman harmaan verhon läpi.

Yhtäkkiä tunsin jalkani tarttuvan johonkin. Lento pysähtyi retkahtaen ja raajaani vihlaisi. Nyin koipeani irti toivoen pääseväni jatkamaan matkaa. Se ei irronnut. Olin jäänyt kiinni valkoiseen, repaleiseen kappaleeseen, joka taas oli tarrautunut piikikkääseen pensaaseen. Jatkoin nykimistä, pyörin ympyrää, räpyttelin siipiä päästäkseni ilmaan, mutta raaja ei irronnut. Tuntui kuin valkoinen aines olisi kiertynyt vain ikävämmin raajani ympärille. Räpiköidessäni pensaan okaat raatelivat siipenikin ruhjeille. Siinä kärvistelin sateessa, jumissa piikkipensaassa ja jalkaani särki.

Olin luovuttanut ja ehtinyt jo totutella siihen tosiasiaan, että lopulta nääntyisin hengiltäni. Ihminen kuitenkin pelasti minut. Auttajani kulki läähättävän karvaturvan kanssa ohitseni hiekkaista uraa pitkin. Päästin nokastani kurluttavan äänen. Kahisutin lehdetöntä puskaa siivilläni. Aluksi talutushihnan vastakkaisessa päässä tuhiseva huomasi minut. Se ryntäsi vauhkona pensaan juurelle ja hyppelehti siinä haukahdellen. Narussa roikkuva ihminen joutui kääntymään eläimen perässä. Se tuli luokseni ja tyynnytteli innokasta kumppaniaan. Minut nähdessään se näytti miettivän hetken, sitoi narun kiinni viereiseen pylvääseen ja tuli likemmäksi. Sen kädet lähestyivät varovasti takapäätäni. Säpsähdin niiden koskettaessa sulkiani, mutta annoin ihmisen auttaa. Jalka irtosi hetken vääntelemisen jälkeen muovisesta riekaleesta. Olin sittenkin vapaa. Katsoin ihmistä suoraan sen suuriin silmiin yrittäen viestittää kiitollisuutta. Nousin helpottuneena särkeville siivilleni.

Sain nähdä sen kauniin syksyn. Puut pudottivat punakeltaisia lehtiään tasaista vauhtia, kunnes jäljellä oli vain paljaat rungot. Linkutin kipeää jalkaa kävellessäni, mutta siivet pelittivät moitteettomasti pienistä ruhjeista huolimatta. Maisema näyttäytyi erityisen kauniina, kun sitä katseli korkealta taivaalta pilvien alapuolelta. Ruskan väreistä laikukkaat kummut lainehtivat taivaanrannassa ja sinisellä kannella lipuvat untuvat heijastuivat lähes tyynestä vedenpinnasta. Toisinaan pimeänkin aikaan nousin siivilleni. Liitelin levollisesti ihmisten elinympäristöstä hehkuvan valomeren yllä.

Silti useimmiten auringon kivutessa näkymättömiä tikkaitaan pitkin horisontin yläpuolelle heräsin öisestä tokkurasta tutulta kuusen oksalta. Niin tapahtui myös tuona aamuna, josta teille seuraavaksi kerron. Päivästä oli tarkoitus tulla aivan tavallinen päivä tavallisen linnun elämässä. Sää oli taas kaunis. Lehahdin jälleen lentoon puuni oksalta ja suuntasin siiveniskuni kohti ohrapeltoa. Sinne kokoonnuimme monesti lajikumppaneideni kanssa syömään. Tuona aamuna saavuin sänkisen pellon ylle ja ensimmäisenä kiinnitin huomioni tummiin täpliin kultaisten korsien seassa. Siellä oli jo jokunen lintu ruokailemassa. Kaarroin yhä alemmas ja alemmas tähdäten muiden siivekkäiden luokse. Ehdin huomata vähän matkan päässä oudohkon kasan. Läheltä kuului vaimea naksahdus, heti sen perään kova pamaus ja tunsin jonkin kovan metallisen lävistävän itseni. Sitten putosin.

Sellainen oli pieni linnunelämäni, tasaisen yksitoikkoinen, mutta minulle arvokas. Nyt lentää liitelen vapaana ja nautin ihanasta elämästäni pilvien päällä.

ibby_palluroita

Päivässä kanasta nugetiksi

Verneri Pöntiö, kunniamaininta

Terve! Meikäläistä tupataan haukkumaan kanaksi vaikka oikea nimi on Kalle. Olen siis jo kuollut ja syöty mutta haluan jakaa tämän karmean kokemuksen teidän kanssa.

Noniin, kaikki alkoi kauniina aamuna. Kun heräsin, oli jo tuttuun tapaan kauhea kaaos päällä, koska Selman munat oli mukamas varastettu. Kun siinä oltiin vartti etsitty, niin munat löytyivät heinien alta, koska Selma oli laittanut ne sinne eilen piiloon. No kun oltiin siinä hetki huilailtu, niin oli aika mennä syömään aamupala. Minulla oli aamupalaksi, niin kuin aina, siemeniä. Kun oltiin syöty maittava aamupala, oli aika mennä laskentaan. Laskennassa siis katsotaan että onko kaikki asukkaat paikalla vai onko joku karannut. Kaikki olivat paikalla ja normi elämä jatkui.

Kuitenkin kesken päivän pihaan tuli omituinen auto. Autosta astui ulos mies kumisaappaissa ja mustiin pukeutuneena. Auton kyljessä luki ”Ilmaisia Siemeniä”. Se herätti epäilyksiä mutta jotkut luuli että hän oli tullut vain kauppaamaan siemeniä kanan ruuaksi. Kuitenkin vartin päästä isäntä ja se outo mies tulivat ulos talosta. Outo mies haki autostaan varmaan kaksikymmentä laatikkoa, ja sitten he tulivat tarhaan sisään ja he pakottivat meidät kaikki niihin laatikoihin. Kun kaikki olivat laatikoissa, laatikot heitettiin autoon. Sitten he puhuivat jotain pörsseistä ja ovi pamahti kiinni ja auto käynnistyi. Kun oltiin ajettu varmaan puolisen tuntia, niin auto pysähtyi.

Kun astuin ulos laatikosta ensiksi silmiäni kirveli auringon valo ja sitten kurkkuani kuivasi katupöly. Kun olin selvinnyt alkujärkytyksestä, selvisi, että oltiin tultu jonkin talon pihaan. Talon kyljessä luki ”Taunon Tappokone”. Kaikki kanat olivat hiukan hukassa että missä mennään, mutta sitten ovet aukesivat ja ulos astui joukko muovipusseihin sonnustautuneita miehiä kumihanskat kädessä. Miehet alkoivat yksitellen tutkimaan meitä eli katsoivat että oliko lihaa tarpeeksi vai ei. Kun kaikki oli tarkastettu, he jakoivat meidät kolmeen ryhmään.

Ensimmäisessä ryhmässä oli mukana Selma. Selma oli kauhuissaan, oikein tutisi pelosta, mutta meni kuitenkin yhden hanskan heilautuksen jälkeen muiden mukaan. Noin 5 minuuttia myöhemmin kuului kuinka Selma huusi aivan pirusti. Siitä tajusin että sisällä oli jotain kauheaa. Siinä samassa päätin että lähden karkuun koska en halunnut muhennokseksi. Parin ystäväni kanssa lähdin juoksemaan karkuun kun kumimiehet eivät nähneet ja pääsimme jopa ihan pitkälle kunnes tuli aita vastaan ja aidan edessä seisoi lisää kumimiehiä. He ottivat meidät kiinni ja heittivät takaisin ryhmämme luokse. Meidän pakomatkan aikana oli jo toinenkin ryhmä silvottu. Sitten tuli meidän ryhmän vuoro. Menimme sisälle taloon ja näimme aivan suunnattoman kokoisia koneita, joissa oli erikokoisia teriä. Meidät pakotettiin ensimmäisenä kylpyyn, voito uskoa KYLPYYN. Ja sitä paitsi se vesi oli aivan liian kuumaa, ei ruumiinlämpöistä vaan reippaasti yli 80 astetta. Menin ihan kananlihalle. (heh)

Kun selvittiin pois kylvystä, seuraavaksi oli vuorossa höyhenten nyppiminen. Tuli ihan alaston olo. Nyppimisen jälkeen mentiin sinne ”main eventtiin” eli siihen leikkurikoneeseen jossa oli se sata erilaista terää. Oli aivan kauhea tunne kun pää, siivet ja jalat leikattiin irti, niin että vain torso jäi jäljelle. Sitten kun oltiin selvitty ulos silppurista, niin kaikkien torsot vietiin uppopaistoaltaaseen, se se vasta kuumaa olikin. Huomasin myös että torsojen ympärille tuli sellainen rapea pinta. Meidät laitettiin johonkin lämpimään huoneeseen, jossa olimme varmaan 5 tuntia putkeen.

Seuraavana päivänä meidät kuskattiin paikallisen Burger Kingin pihaan, meidät laitettiin uudestaan siihen liian kuumaan altaaseen ja sitten tilaus lähti. Meidät söi joku 14 vuotta vanha poika nimeltä Veeti.

ibby_palluroita

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.