”Halusin hänen kirjoittavan ystävistäni”

Nuorten kirjoituskilpailussa myötäelettiin kunnioittavasti eläinten kohtaamia vaikeuksia ja ihmisten aiheuttamaa tuskaa

Marianna Koljonen

Lapsille ja nuorille kirjoitetaan tunnetusti paljon eläimistä, mutta lasten ja nuorten omia ajatuksia ja arvoja eläimiä kohtaan tunnetaan huonommin. Lokakuussa 2019 järjestetty IBBY Finlandin ja eläinoikeusjärjestö Animalian 13–20-vuotiaille suunnattu kirjoituskilpailu tarjoaa aiheesta jonkinlaista käsitystä. Kirjoituskilpailuun lähetettiin 27 tekstiä, joista kohderyhmän kirjoittamia oli 25. Osallistujia kehotettiin ”pohtimaan, millainen maailma on eläimen näkökulmasta koettuna. Tarvitsevatko eläimet ihmistä? Voivatko eläimet vaikuttaa omaan elämäänsä tai jopa uhmata ihmisen toimia? Voivatko eläimet hyötyä ihmisistä? Millaisia suhteita voi muodostua ihmisten ja eläinten välille?”

Kirjoituskilpailukutsu ja kilpailun järjestäjätaho Animalia saattoivat vaikuttaa sekä osallistujaprofiiliin että lähetettyjen tekstien luonteeseen, mutta se ei vähennä tekstien kiinnostavuutta. Kilpailukutsun voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

Suosittu lasten- ja nuortenkirjallisuus ohjasi nuorten kirjoittajien valintoja

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Nuorten tekstien perusteella on selvästi havaittavissa, kuinka tärkeitä alatekstejä lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikot, esimerkiksi Richard Adamsin, Kenneth Grahamen, Rudyard Kiplingin, Selma Lagerlöfin, Jack Londonin, Jukka Parkkisen, Beatrix Potterin ja Ernest Thompson Setonin teokset ovat, kun ryhdytään kirjoittamaan eläimistä. Vaikutteet näkyvät sekä kerronnallisissa ratkaisuissa ja tyylilajeissa että siinä, mistä eläinlajeista kirjoitetaan, eli minkä lajien asemaan kykenemme empaattisesti asettumaan ja mitä lajeja pidämme niin kiinnostavina, että niihin kiinnitetään huomiota. Nuorten valinnoissa on kuultavissa kaikuja Ruohometsän kansan, Kaislikossa suhisee, Viidakkokirjan, Peukaloisen retkien ja muiden ikonisten tekstien valinnoista, sillä nuoret samastuivat erityisesti oravien ja jänisten, kettujen, erilaisten lintujen sekä kotoperäisten ja eksoottisten suurpetojen elämään.

Viidessä tekstissä kuvattiin lastenkirjallisuuden klassikoille uskollisesti ihmisen rakennusprojektien aiheuttamaa eläinten kotimetsien tuhoa esimerkiksi oravien ja kettujen sekä lintujen näkökulmasta. 15-vuotias nimimerkki Foxheart kuvasi perheellisen ketun mullistavaa päivää, jona hän huomaa ihmisten tunkeutuneen hänen kotiinsa:

Sitten se suuntasi askeliaan varovasti kohti ihmisten asuinaluetta. Lähestyessään se kuuli jatkuvaa jyrinää, joka voimistui sitä mukaa kun se lähestyi aluetta. Kitkerä, pistävä haju, jonka saattoi haistaa isojen teiden varrella, täytti ketun sieraimet. Kettu nyrpisti nenäänsä inhoten. Haju oli niinvoimakas, että se tunki kurkkuun asti.

Puiden välistä erottui kiiltävät, metalliset kuoret. Yksi metsään suojaa tuovista korkeista männyistä rysähti maahan niin kovaa, että siitä tullut ilmavirta huojutti pienempiä kasveja. Kettu katsoi kauhuissaan. Kotimetsän tuho oli alkanut, ja se joutuisi vaihtamaan rakasta kotimetsäänsä ja asuinpaikkaansa. Se säntäsi varoittamaan perhettään.

Aineiston perusteella voi todeta, että nuoret kirjoittajat todella tarttuivat heille annettuun tehtävään pohtia muiden eläinten asemaa ihmisten dominoimassa maailmassa. Moni otti tehtävän kirjaimellisesti ja kuvasi kirjoituksessaan joko yhden päivän eläimen elämästä tai koko elämäntarinan 1800-luvun eläinomaelämäkertojen tapaan. Autobiografian perinteestä ammensivat useat tekstit, joissa antropomorfisoitu eli ihmisenkaltaistettu eläin toimii minäkertojana ja joissa eläimen elämä kulkee vaikeudesta toiseen, mutta eläin itse säilyy hyveellisenä, urheana, uutterana ja rakastavana usein katkeraan loppuunsa saakka.

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

13-vuotias nimimerkki Vaaleanpunainen kannanottaja venytti eläinomakertaa oivaltavasti päiväkirjaformaattiin kuvatessaan lihaksi kasvatettavan sian yllätyksetöntä elämää:

Elän seuraavankin päivän lähes samalla tavalla, ja sitten vielä seuraavan, nukun aina tarpeeksi, jotta jaksaisin tehdä seuraavan päivän rutiinit. Jotta jaksaisin seuraavanakin päivänä syödä ja lihoa. Päivä päivältä painoni nousee, kunnes olen valmis johonkin, johon en oikeasti ole ikinä valmis. Kukaan ei ole, ei ainakaan ilman pätevää syytä.

”Lihantuotantosian päiväkirjan” tapaan moni teksti päättyi eläimen kuolemaan. Näin saatiin kerrottua eläimen koko tarina, mutta alleviivattua myös eläimen kokemia vaikeuksia tai ihmisen toiselle eläimelle aiheuttamaa vääryyttä. 18-vuotiaan Senni Pihlmanin palkitussa tekstissä lintu saa surmansa metsästäjän luodista. Vaikka lintu ei ole tehnyt mitään erityistä elämässään, kuoltuaan hän vakuuttaa elämänsä olleen arvokas, sillä se oli hänen elämänsä:

Sellainen oli pieni linnunelämäni, tasaisen yksitoikkoinen, mutta minulle arvokas. Nyt lentää liitelen vapaana ja nautin ihanasta elämästäni pilvien päällä.

Toisinaan kirjoittaja löysi eläinten elämästä myös iloa, joka yhdistettiin usein nuoriin eläimiin sekä koiriin, toisin sanoen eläimiin, joiden ihmiset näkevät usein leikkivän. Lisäksi lintujen kuvattiin nauttivan etenkin lentämisestä ja laulamisesta. Nimimerkki Myrskynsilmä, 15 vuotta, kuvaa määrittelemättömään lajiin kuuluvan lintuyksilön haltioitumista luonnosta, jonka osa lintu itse on:

Rakastan luontoa. Ja kaikkea, mitä siihen kuluu; metsää, järviä, vuoria. Metsän laulu lumoaa minut. Siinä kuuluvat joka ikisen puun äänet, multa, marjojen ja pihkan tuoksu sekä auringon lämmittämä maa. Laulan usein sen mukana, joskus äänettömästi, sen rytmi on mukaansatempaava ja riemukas. Laulu muuttuu jatkuvasti luonnonaikojen vaihtuessa.

Median ja aktivismin esikuvat nostivat valokeilaan tuotantoeläimet

Kirjallisuudenhistoriaan nostettujen teosten lisäksi muita selkeästi erotettavia vaikutteita oli omaksuttu animaatioelokuvista, scifi- ja seikkailukirjallisuudesta sekä eläinoikeusjärjestöjen materiaaleista. Oli jopa yllättävää, kuinka yksityiskohtaisen tarkkaa tietoa nuorilla oli esimerkiksi eläintuotannon spesifeistä alueista kuten emakkohäkeistä, parsinavetoista sekä teurastuksen vaiheista ja mekanismeista. Nimimerkki V.P, 13 vuotta, kuvasi broilereiden teurastusta tekstissään ”Päivässä kanasta nugetiksi” samaan aikaan humoristisesti ja raadollisesti:

Meidän pakomatkan aikana oli jo toinenkin ryhmä silvottu. Sitten tuli meidän ryhmän vuoro. Menimme sisälle taloon ja näimme aivan suunnattoman kokoisia koneita, joissa oli erikokoisia teriä. Meidät pakotettiin ensimmäisenä kylpyyn, voitko uskoa KYLPYYN. Ja sitä paitsi se vesi oli aivan liian kuumaa, ei ruumiinlämpöistä vaan reippaasti yli 80 astetta. Menin ihan kananlihalle. (heh)

Kun selvittiin pois kylvystä, seuraavaksi oli vuorossa höyhenten nyppiminen. Tuli ihan alaston olo. Nyppimisen jälkeen mentiin sinne ”main eventtiin” eli siihen leikkurikoneeseen jossa oli se sata erilaista terää. Oli aivan kauhea tunne kun pää, siivet ja jalat leikattiin irti, niin että vain torso jäi jäljelle. Sitten kun oltiin selvitty ulos silppurista, niin kaikkien torsot vietiin uppopaistoaltaaseen, se se vasta kuumaa olikin.

Huomionarvoista on myös se, että kymmenen kahdestakymmenestäviidestä tekstistä käsitteli jollakin tapaa juuri syötäväksi kasvatettavia eläimiä ja nimenomaan tässä eläintuotantoon ja teurastukseen liittyvässä kontekstissa, mikä ei ole tavanomaista vanhemmalle lastenkirjallisuudelle. Eläinten syömistä pohdittiin eläinten näkökulmasta tuotanto-olosuhteissa mutta myös ihmisten asenteiden, tiedon ja tietämättömyyden lävitse. Kilpailussa kolmanneksi sijoittunut Suvi Hirvelä, 19 vuotta, pohti kirjoituksessaan ”Koiranpäivät” spesismiä, lajiin perustuvaa sortoa, erityisesti ihmisen eriarvoistavaa suhdetta koiraan ja toisaalta muihin eläimiin. Kun ihminen päästää toisen eläimen, kuten koiran, lähelleen, tästä voi tulla ihmisen paras ystävä, jonka arvoa, älykkyyttä tai tunteita on mahdoton kiistää. Muut eläimet ihminen pitää tarkoituksella henkisesti loitommalla, jotta hyväksikäyttö voi jatkua:

Jääkaapin raotetusta ovesta loistaa keittiön hämärään sinertävä, mekaaninen valo. Isäntä arvasi heti Mallan tulevan apajille, kun kuuli tassujen kipityksen muovimatolla. “Kuka se sieltä tulee kerjuulle”, isäntä hymähtää latoessaan ruisleivän tuhdin voikerroksen päälle ohuita kinkkusiivuja. Malla pomppaa verryttelemään isännän koipea vasten, vinkaisten pyytävästi. Isäntä nauraa röhöttää sydämellisesti. Mallasta on loistavaa, ettei tässä talossa popsita mitään pupunruokaa. Isännästä kasvissyönti on nykyajan järjettömiä haihatuksia, samaa luokkaa kuin älypuhelimet ja robotti-imurit. Lehden ilmaisnumerosta hän oli juuri viime viikolla lukenut vegaanien ruikutusta. “Ihimeellistä touhua”, isäntä oli puuskahtanut jätetyttään artikkelin kesken neljännen rivin jälkeen. Hulluhan se on, joka alkaa sääliä pihviä lautasellaan. Malla on ruokavaliosta täysin samaa mieltä, koska saa oman – varsin ruhtinaallisen – osuutensa isännän lihapullista, maksamakkaroista ja leikkeleistä. Parasta on tietenkin itse napattu riista, mehevä hirvipaisti varsinkin, mutta kaupasta tuodut herkut hotkitaan nekin kernaasti. Ei kummallakaan ole aavistustakaan tehotuotannon raakuudesta – Mallalla siksi, koska se on koira, ja isännällä siksi, koska hän on välinpitämätön. “Ooppas fiksu. Tassu, anna tähän tassu.”

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

16-vuotiaan Fantasy Princess -nimimerkin tekstissä fokus ei ole yksittäisessä henkilössä vaan rakenteissa, jotka ohjaavat ihmisten eläinsuhteita, kuten mainonnassa, lainsäädännössä ja käytännöissä. Fantasy Princess kirjoitti tavasta, jolla syntynyt vasikka nimetään kyseiselle vuodelle varatun alkukirjaimen avulla:

Sitä kutsuttiin jollain nimellä, jotta ihminen olisi voinut vakuuttaa sekä itselleen että muille, että sitä kohdeltiin arvokkaana ja että sillä oli hyvä olla. Ihminen tarvitsi vakuutusta sille, että teki oikein. Sitä saatettiin kutsua nimellä, joka sai hymyn ihmisen huulille ja vei ajatukset kauas niistä kauheuksista ja siitä todellisuudesta, jossa oikeasti oltiin. Nimi ei merkinnyt mitään maailmassa, jossa se harvoin pääsi ulos, kärsi ahtaudessa koko elämänsä ja oli ainoastaan esine, jota joku pystyi käyttämään.

Se nimettiin sillä kirjaimella alkavalla nimellä, mikä sille vuodelle sattui. Tänäkin vuonna se saattoi olla ihan mikä vain omistajaa tyydytti, Rommi, Rasvaprosentti, Riemu, Rakas… Oliko ihmisellä oikeutta kutsua sitä Riemuksi tai Rakkaaksi, ja samalla kohdella sitä niin halventavasti?

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Kilpailussa palkittu Jere Ollila omaksui puolestaan tehotuotetun sian kokemuspiirin, joka laajeni yksityisestä yleiseen kärsimykseen teoksessa ”Avuton”. Ollilan tekstissä korostui yksilön elämäntarinan avulla eläintuotannon kehämäisyys ja loputtomuus:

Mutta olimme keskellä ikävää. Selkä vasten metalliseinää. Yksin maailmassa, joka oli täynnä pimeää. Se oli lapsuus. Minulla oli kaikki paitsi turva ja vapaus.

Ja nyt aikuisena en enää muista. Ymmärrän.

Ymmärrän spraymaalin äidin selässä.

Ymmärrän, miksi hän ei noussut ylös tai tullut enää takaisin.

Ymmärrän tuskan.

Omat lapseni kokevat samanlaisen lapsuuden. Kylmän ja metallisen. Kipeän ja alhaisen.

He ovat vielä lähelläni, mutta en voi auttaa.

Viiva on ilmestynyt selkääni. Tiedän, mikä minua odottaa.

Mutta sitäkin pahempaa on tiedostaa, mitä lapseni tulevat kokemaan.

Ollilan kirjoituksessa keskiössä on vahvasti äitiys ja eläinlasten ja -äidin suhde. Äitiys ja perhe olivat suosittuja aiheita teksteissä yleisemminkin. Eläinten äidinrakkaus ja perheuskollisuus ovat muiden eläinten kohdalla toistaiseksi melko vaiettuja aiheita, vaikka eläinten käyttäytymistutkimus tuottaakin siitä koko ajan uutta tietoa. Fiktion keinoin aihetta voitiin kuitenkin käsitellä ennakkoluulottomasti.

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Ajankohtaiset uutiset ja medianäkyvyys kasvattivat aihevalikoimaa

Aktivismin ja salakuvausten lisäksi muut ajankohtaiset uutiset vaikuttivat tekstien sisältöön. Ennen koronapandemiaa maailmaa kuohuttivat Amazonian sademetsän tulipalot, joihin tartuttiin tai viitattiin useassa tekstissä. Myös mediassa taajaan uutisoidut eläimiin liittyvät aiheet kuten kesäkissailmiö ja susiviha kirvoittivat tekstejä.

13-vuotias nimimerkki Sello kirjoitti metsäpaloista papukaijan näkökulmasta:

Savua oli kaikkialla. En nähnyt kunnolla eteeni ja oli vaikea hengittää. Maa tärisi ja kuulin, kuinka muut papukaijat ja eläimet yrittivät päästä karkuun savua ja melua. Lentelin ympäriinsä yrittäen päästä pois sankasta savusta.

Lensin ylöspäin, matka pois savupilvestä tuntui kestävän ikuisuuden. Vihdoin ja viimein pääsin siniselle taivaalle. Katsoin alas, ja olin tippua takaisin siihen sotkuun. Koko kotini, koko kaunis, iso, kotoisa kotini oli melkein kokonaan tuhoutunut! Koko metsä oli tulessa ja savu nousi niin korkealle, etten nähnyt sen loppua! Näin kuinka muut papukaijat ja linnut nousivat yksitellen savun yläpuolelle.

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Nimimerkki Susitytön, 17 vuotta, tekstissä toistui puolestaan paikallislehdissä useasti uutisoitu tilanne, jossa yksinäinen lenkkeilijä saa iltahämärässä näköhavainnon sudesta. Teksti kertoo susiperheestä, jonka nuoret yksilöt erehtyvät liian lähelle ulkoilevaa ihmistä silkkaa uteliaisuuttaan. Susiperheen vanhin, vaari Veler, tietää ihmisten olevan vaarallisia susille ja lähtee hakemaan nuorikkoja turvaan metsään, mutta ihmisen kohtaaminen osoittautuu Velerin viimeiseksi teoksi:

Veler, Heili ja Neela seisovat puskassa polun vieressä kauhusta kankeina. Veler tietää, että ihmiset ovat julmia. Jopa niin julmia, että he tappoivat hänen veljensä Peterin kymmenen vuotta sitten. Yhtäkkiä kuuluu kirkunaa. Ihminen on huomannut sudet. Lenkkivaatteisiin sonnustautunut nainen kaivaa kännykän taskustaan ja soittaa apua. Nainen ja sudet tuijottavat toisiaan herkeämättä kummatkin kauhun vallassa. 

Ilta alkaa jo hämärtyä ennen kuin Heili ja Neela poistuvat piilostaan. He kävelevät epävarmoin askelin polun luokse ja näkevät jotain järkyttävää. Vaari-Veler makaa liikkumattomana, kolme ampumajälkeä kyljessään. Hänen silmänsä tuijottavat tyhjyyteen ja hänen suunsa on hivenen auki, aivan kuin hän olisi halunnut sanoa vielä jotain ennen kuin siirtyi ajasta ikuisuuteen. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, eivätkä Heili ja Neela pystyneet sanomaan tai tekemään mitään. He vain tuijottivat menehtynyttä vaariaan ja ihmettelivät kuinka kukaan ihminen saattoi tehdä mitään noin kamalaa. Veler ei koskaan olisi halunnut satuttaa näitä ihmisiä, mutta silti hän joutui kärsimään vain koska oli susi.

Ihmistä parempi koira

Susia enemmän nuorten kirjoittajien mielessä olivat kuitenkin koirat. Eläinlajeista eniten tekstejä kerryttivät juuri nelijalkaiset ihmisen parhaat ystävät, yhdeksän tekstiä kahdestakymmenestäviidestä. Sen sijaan kissoja ja hevosia, jotka niin ikään ovat monille lapsille ja nuorille tärkeitä perheenjäseniä ja harrastuskavereita, käsiteltiin kutakin vain yhdessä tekstissä. Kaikissa koiraa koskevissa teksteissä kyettiin poikkeuksitta kuvaamaan koirille ominaista käytöstä hyvin tarkasti. Kirjoituksista paistoi läpi myös suuri kunnioitus ja rakkaus koiria kohtaan. Moni teksti oli suoranainen ylistys aidolle ja teeskentelemättömälle koiralle, jonka vilpittömyyteen ja läsnäoloon älypuhelimeensa, tapoihinsa, treeneihinsä ja kotitöihinsä vangiksi jäänyt ihminen ei yllä.

20-vuotias nimimerkki Jasku tarkasteli ihmisen masennusta energisen ja ihmiseensä kiintyneen koiran näkökulmasta, jolle jokainen huomionosoitus, kosketus ja ulkoilutus on juhlaa:

Tuttu, iloinen vingahdus herättää minut torkuiltani. Emäntäni on vihdoin astunut ansaan! Nostan innoissani pääni ja häntäni löytää tutun kiertoratansa. Sydän odotusta täynnä tuijotan herkeämättä Emäntää, joka turhautuneena poimii lelun viimein käteensä, tuijottaa sitä epäuskoisena ja viskaa sen huoneen toiseen nurkkaan. Lukko kilahtaa auki ja lattialle syntyy pikkuruinen valopylväs, joka kasvaa eksponentiaalisesti ehtien saavuttaa eteisen seinän ennen kuin kuolee pois. Ovi avautuu miltei hipoen nenänpäätäni, mutta istun luottavaisena paikoillani, sillä kokemuksesta tiedän, ettei ovi saa minua kiinni istuessani tällä paikalla. Avaan suuni ja kirkkaankeltainen piikikäs kumipallo tipahtaa lattialle kimeästi vingahtaen. Ääni, jonka ilo on tullut jo vieraaksi näille seinille. Emännän vihdoin huomioidessa minut nousen paikoiltani, käyn tekemässä kaksi ja puoli piruettia maailman kynnyksellä ja palaan takaisin häntääni heiluttaen. Tämän, jos minkä pitäisi saada viesti perille. Halleluja! Emäntä huokaa, mutta tarttuu silti jo hieman pölyä keränneeseen vihreään hihnaan ja astuu suuriin vaaleanharmaisiin kenkiinsä. Oi, se tarkoittaa syksyä!

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Vakavien aiheiden ohessa nuoret kirjoittajat irrottelivat kilpailussa erityisesti kuvaamalla ihmisten maailmaa ja keksintöjä muunlajisesta näkökulmasta. 13-vuotias nimimerkki O.S. keksi tapoja, joilla nummilla elänyt villikoira yrittää ymmärtää ihmisiä, taloja ja autoja:

Kun auto viimein pysähtyi kaikkialla, oli isoja laatikoita, jotka oli tehty samasta kiiltävästä aineesta kuin se, jonka sisällä hän itse oli. Niiden sisältä tuli ja niihin meni näitä samanlaisia eläimiä kuin tämä, joka oli tuonut hänet tänne ja ne menivät aina samanlaisten haisevien mörköjen sisälle kuin missä Patrick oli nyt. Pitkänen (siksi Patrik oli alkanut näitä eläimiä kutsua) tuli taas avaamaan mörön kyljen ja otti hänet ulos. Se kai sanoi hänelle jotain mutta Patrick ei sitä ymmärtänyt kuulosti vain joltain lässytykseltä. Pitkänen vei hänet sellaiseen laatikkoon, siellä häntä odotti kaksi lisää Pitkästä Pitkä ja lyhyt. Lyhyen täytyi olla Pitkäsen poikanen.

Vahvat eläimet opettavat ihmisiä

Monet koiratarinat päättyivät surullisesti koiran kuolemaan, mikä heijastelee ainakin sitä, kuinka suuri menetys ja tragedia koiran elämän päättyminen monelle lapselle ja nuorelle on. Eläinten surulliset kohtalot olivat muutenkin tarinallisissa teksteissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Sen sijaan eläimen elämä saattoi kohentaa ihmiskumppanin elämää tai opettaa ihmiselle jotakin merkityksellistä.

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Poikkeuksen teki kilpailussa toiseksi sijoittuneen 14-vuotiaan Nelli Hännisen scifiä, kauhukertomuksia ja popkulttuuria yhdistellyt teksti ”ERILAINEN”, jossa geneettisesti muunneltu koe-eläin alkaa ymmärtää ihmisten hänelle istuttamat voimat ja vapautuu piinaajiltaan:

Kun avasin silmät olin jälleen laboratoriossa, uudessa säiliössä. He olivat jäljittäneet minua. Joutuisin taas koekaniiniksi, minua kidutettaisiin uudestaan. Ei! Tällä kertaa en aikoisi alistua. Iskin hampaani säiliöön. Se sattui, mutta iskin uudestaan niin kauan, kunnes säiliö hajosi. Ihmiset olivat jälleen paniikissa. He yrittivät pitää minua säiliössä, mutta kun kädet yrittivät tarttua minuun, purin niitä. Hampaani lävistivät ihmisen ihon. Ihminen kiroili ja huusi. Hyökkäsin toisten kimppuun. Osa pakeni, osa yritti taistella vastaan. Pian tajusin, ettei kukaan taistellut vastaan enää, ettei kukaan liikkunut enää.

Minä tapoin heidät, he kaikki olivat kuolleita. Järkytys syrjäytti vihan, joka oli vielä hetki sitten raivonnut sisälläni. Tämä oli… tämä oli … MAHTAVAA! Ihmiset, jotka olivat kiduttaneet minua, saisivat maksaa teoistaan. Minä nousin ruumiiden päälle ja tiesin, että en olisi koe-eläin, joka suostuu ihmisten tahtoon. Minä olen ERILAINEN!

Hännisen kirjoituksessa eläimen vapautuminen johtaa väkivaltaiseen vastarintaan, joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat toimillaan vahingoittaneet koe-eläimiä. Ihminen on siis itse luonut oman vihollisensa. Sama ajatus toistui valtaosassa kirjoituskilpailuun lähetetyissä teksteissä. Ihminen tuhoaa omaa ympäristöään, kehoaan tai moraaliaan ja ajautuu siksi vaikeuksiin. Eläimet, jotka toimivat eräänlaisina luonnon tai ihmisyyden hätätilan viestinviejinä, joutuvat usein ammutuiksi tai vangituiksi, mutta Hännisen lisäksi kilpailun voittaneen 14-vuotiaan Sanni Mujusen tekstissä eläimet ovat vahvoja ja heillä on vaikutusvaltaa ihmisiin. Voittajateoksessa ”Iltasatu” äiti lukee lapsilleen kultakantista kirjaa eläinkohtaamisista, joiden lähtemätön vaikutus sai hänen isoäitinsä aikoinaan kirjoittamaan kirjan. Isoäiti on tavannut eläintarhassa viruvan gorillan sekä turkistarhalla elävän ketun, joka vetoaa isoäitiin:

Halusin hänen kirjoittavan ystävistäni, jotka olivat vainottuja syntymästään saakka. Ystävistäni, jotka itkivät menetettyjä pienokaisiaan. Ystävistäni, joiden hampaat kalisivat yhteen kylmässä matkalla kohti teurastamoa. Ystävistäni, jotka haukkoivat henkeä veneen pohjalla, likaisten saappaiden juuressa. Ystävistäni, jotka timantein koristeltuina pakotettiin astumaan sirkusareenalle, ja jotka jäivät vaille rakkautta.

Jo-Anne McArthur / We Animals Media

Mujunen tarkasteli kirjoituksessaan poikkeuksellisen laajaa skaalaa eläimiä ja eläinten hyötykäytön muotoja, joihin muissa kirjoituksissa ei tartuttu: turkistarhausta, eläintarhoja, eläinsirkuksia sekä kaloja, jotka ovat ainutlaatuisen järeän pyydystyksen ja vähintään yhtä systemaattisen teollisen kasvattamisen kohteita kuin broilereiden kaltaiset tehotuotetut maaeläimet. Mujunen korosti, että sen lisäksi, että isoäiti tutustui vahvoihin eläimiin, hänellä itsellään oli herkkyys ja halu kuunnella. Sama herkkyys ja avoimuus eläimille yhdisti kaikkia kilpailuun lähetettyjä tekstejä. Kilpailun perusteella voikin sanoa, että nuoret osaavat asettua empaattisesti eläinten asemaan ja tuntevat kunnioitusta eläimiä kohtaan vertaisinaan, ystävinään.

Toivottavasti he jatkavat kirjoittamista.

Kirjoituskilpailun tuomareina toimivat runoilija-kirjailija Reetta Niemelä, Animalian vapaaehtoiskoordinaattori Kanerva Pelli sekä IBBY Finlandin edustajana kirjallisuudentutkija Marianna Koljonen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.