Hiukan mutua myyteistä (ja pari riviä kirjoittamisesta)

Vuosia sitten osallistuin Helsingin kirjamessuilla myyttiaiheiseen paneelikeskusteluun Marja Luukkosen, Kevin Crossley-Hollandin ja Anto Leikolan kanssa. Kaverini istui yleisössä ja totesi myöhemmin, että minä ja Marja olimme näyttäneet siltä kuin seuraisimme jännittävää pingis-ottelua. Päämme olivat kääntyilleet vinhasti Crossley-Hollandista Leikolan suuntaan ja takaisin. Toki näillä herroilla olikin paljon sanottavaa myyteistä, ja kaikki hyvin mielenkiintoista.

Sari Peltoniemi

Pääsimme Marjan kanssa kuitenkin muutaman kerran ääneen. Muistan erityisesti yhden asian, jota tulimme ihmetelleeksi. Kummallekin meistä oli sattunut useitakin kertoja niin, että luulimme keksineemme jotakin uutta. Sitten oli kuitenkin käynyt ilmi, ettei kirjallinen ideamme ollutkaan uusi vaan ihan muuta: hyvin, hyvin vanha. Mytologiasta tuttu.

On tietysti hyvin mahdollista, että olimme poimineet idean vaikkapa lukiessamme jotakin tietokirjaa tai artikkelia tai tarinaa ja sitten vain unohtaneet alkuperäisen lähteen. Tällaistahan tapahtuu jatkuvasti, kirjailijat lainailevat huomaamattaan kaikenlaista. Ilmiö kuitenkin vaikutti merkillisen kertautuvalta ainakin meidän kahden kohdalla, ja uskaltaisin epäillä ettemme ole ainoat.

Siksi heräsi halu leikitellä ajatuksella, että myytit olisivatkin meissä valmiina. Että ne kulkisivat mukana jokaisen yksilön geeneissä eivätkä vain kulttuuriperintönä. Ne tuntuvat tutuilta, kun niitä kohtaa. Ne uiskentelevat teksteihin ja tarinoihin ihan kutsumatta. Kirjailijat ja käsikirjoittajat ”keksivät” ne aina uudestaan.

Omien kirjojeni kohdalla on puhuttu myyteistä ja varsinkin suomalaisesta mytologiasta siitä saakka, kun aloitin urani. Olen mielelläni ollut se, joka käyttää tarinoidensa pohjana suomalaista mytologiaa. En ole yleensä kehdannut tunnustaa, että hyvin harvoin mytologia-aines on tietoisen harkinnan tulosta saati valintaa sillä tavoin, että minäpä otan nyt tuommoisen myytin ja käytän sitä kirjassani.

Kun kirjoittamisen jälkeen joskus yritän analysoida teelmiäni, niin näen kyllä ne myyttiset aineet ja voin vain hämmästellä, että jostakin ne sinne jälleen pullahtivat.

Toki myytit ovat tietoisemmin läsnä esimerkiksi nuortenkirjoissani Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011) ja Haltijan poika (Tammi 2013), joita kirjoittaessani tutustuin mm. saamelaisten mytologiaan. Ensin olivat kuitenkin olemassa omat ideat, joille sitten löysin lukemastani vahvistusta tai lisäpontta, nimiäkin. Omat juttuni ja ikivanhat tarinanpätkät sekä uskomukset tuntuivat pelaavan yhteen, enkä lopulta aina ollut varma, mitä olin keksinyt (?) itse ja mikä oli jotain muuta.

Mainittakoon, että en pidä ”myyttistä ajattelua” rationaalisuuden vastakohtana, mutta en tietenkään ajattele, että myytit olisivat jotakin sellaista, mihin nykyihminen voisi perustaa maailmankuvansa. Pidän niitä osana ihmismäistä olemista, tarvettamme selittää ja kuvitella ja värittää todellisuutta.

Avaimenkantaja-trilogiassani mytologia on mukana niin kuin kai kaikessa, mitä olen kirjoittanut. Tämän sarjan kohdalla olen kuitenkin välillä kysellyt itseltäni, onko tapani kirjoittaa vanhanaikainen. Ovatko ajan rattaat kerta kaikkiaan jyränneet alleen tämmöisen vaatekaappiturinoinnin, tutisevat satuhahmot ja singahtelun maailmasta toiseen?

Toki olen kirjoittanut tarinoihin toisia lankoja fantasian oheen ja pohtinut asioita, joita pidän kiinnostavina ja mielestäni ihan aktuaalisina. Mutta ehkä tämäkin on silti vähän last season? Matalasta fantasiastahan intoilin jo… niin, yli kymmenen vuotta siitä taitaa olla.

Trilogian ensimmäisestä osasta (Taivazalan joutsen, Tammi 2016) sain jonkin verran palautetta, hyvääkin. Toisesta osasta (Allmaan vaskitsa, Tammi 2017) vähemmän ja kolmannen osan (Vattenporin simpukka, Tammi 2018) en olisi edes huomannut ilmestyneen, ellen olisi saanut tekijänkappaleita postissa. Tässä vaiheessa kirjailija alkaa kysellä itseltään muustakin kuin vanhanaikaisuudesta. Mikä on minun tilani, mitä pitäisi tehdä toisin? Mikä on lastenkirjallisuuden tila noin ylipäätään, mikä on lukemisen tila? Mikä on kirjallisuuden tila esimerkiksi mediassa?

Uskoakseni kuitenkin olen – hitaasti räytyen – jo tottunut siihen, että lastenkirjat saavat vuosi vuodelta vähemmän huomiota. Olen myös käsittänyt, ettei se johdu pelkästään minusta. Näin omat odotukset ja haaveet ovat käyneet matalammiksi ja samalla kirjoittamiseen on palannut jääräpäistä iloa: en voi kirjoittaa muuten kuin omalla äänelläni. Aina on joku, joka kuulee ja ymmärtää, jolle juuri tämä ääni on oikea. Ja jos se on kerta kaikkiaan väärä, niin sitten ei varmaankaan auta vaikka kirjoittaisin yksisarvisen verellä.

En tarkoita sitä, etteikö itsekriittisyydelle olisi useinkin syytä ja sijaa enkä varsinkaan sitä, etteikö kirjoittajana pitäisi pyrkiä eteenpäin ja muihinkin suuntiin ja olla tekemättä kaikkea ihan samoin kuin on aina ennenkin tehnyt. Puhun kirjoittajan sormenjäljistä, joita ei voi muuttaa.

Omalla kohdallani sormenjäljet tarkoittavat sitä, että joistakin asioista en päässe ikinä eroon enkä haluakaan. Niinpä niin, ne mytologian palaset lähtevät minusta vain lobotomialla, samoin kuin vaikka rakkaus satuihin ja intertekstuaalisiin ripotuksiin. Tapani valita sanat ja muotoilla lauseet ovat yhtä kiinteä osa minua kuin vaikka nenäni.

Tällä nenällä, näillä sanoilla teitä tervehtii Lempäälästä

Sari Peltoniemi

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s