Kaisa Kattelus: kääntämisessä yhdistyi kaksi rakkauttani

Haastattelijana Marketta Könönen

Olen Kaisa Kattelus, englanninkielisen kirjallisuuden suomentaja. Kotikaupunkini on Helsinki, jossa olen syntynyt ja asunut koko elämäni, mikä toisinaan tuntuu kielellisesti vähän rajoittavalta. Minulla on kolme lasta: jo kotoa muuttanut 19-vuotias tyttö ja 14- ja 9-vuotiaat pojat. Harrastan sitä, mikä minut tähän työhön kuljetti: kirjojen lukemista, vaikka minun onkin aina ollut vaikea kutsua harrastukseksi sellaista mikä on niin erottamaton osa elämää. Harrastan myös pakon edessä jumppaa, jotta selkä ei menisi kokonaan jumiin.

Opiskelin Helsingin yliopistossa englantilaista filologiaa, vaikka tiesin jo opintoihin ryhtyessäni, etten halua opettajaksi. Haave kääntäjän ammatista ehkä iti jo tuolloin, vaikka en uskaltanut sitä ääneen lausua. Kirjojen suomentaminen tuntui unelmien työltä, sillä siinä yhdistyi kaksi rakkauttani: kirjat ja kieli. Rakastin ja rakastan lauseiden sommittelua ja sanojen ja ilmausten etsimistä, mutta minulta puuttui palo ja taito tarinankerrontaan. Ajattelin aivan oikein, että suomentajana pääsen kirjoittamaan toisten keksimiä tarinoita, keskittymään siis siihen mikä minua eniten kiinnostaa: lukemiseen, tulkitsemiseen ja kieleen.

img_8799Opintojen loppupuolella lähetin siis käännösnäytteitä ja sain ihan hyvää palautetta, mikä innosti perhetuttua ja naapuria Kristiina Drewsiä ehdottamaan, että kääntäisimme yhdessä pienen tietokirjan, jota hänelle oli tarjottu. Minä tein raakakäännöksen ja Kristiina teki valtavat korjaustyöt, joita läpikäydessämme opin korvaamattoman paljon. Viedessäni tämän Anoreksia ja bulimia -kirjan vedoksia toimittajalle sanoin tietysti, että haluaisin tehdä suomennoksia jatkossakin. Hän esitteli minut Tammen lastenkirjaosaston johtajalle Terttu Toiviaiselle, joka otti nimeni muistiin. Kun gradu alkoi valmistua, soitin Tepalle ja osuin sopivaan saumaan, sillä Tammesta puuttui Neiti Etsivien kääntäjä. Sain tehdä näytteen, joka poiki ensimmäisen ikioman työni. Se oli Neiti Etsivä ja jäinen perintö.

Olen onnekkasti saanut olla täyspäiväinen suomentaja heti ensimmäisestä kirjasta lähtien.

Työskentelen kotona. Ryhdyn töihin, kun lapset lähtevät kouluun, ja lopetan iltapäivän loppupuolella. Noudatan siis virka-aikaa paitsi silloin, kun on kova kiire.

Suomennosprosessi alkaa niin, että kustantaja ottaa yhteyttä ja tarjoaa työtä. Käännän vain yhtä kirjaa kerrallaan, vaikka jokaisen työn aikana tulevat yleensä luettaviksi edellisen työn korjaukset ja oikovedokset. Ensimmäisen version eli raakakäännöksen pyrin nykyään tekemään jo huolellisesti. En hio lauseita valmiiksi, mutta yritän olla kirjoittamatta kovin kökköä suomea. Tarkistan sitaatit ja etsin lähdeteokset. Jos tekstissä on jotain, jonka selvittämiseen netti ja kirjallisuus eivät riitä, yritän löytää auttajan jo tässä vaiheessa. Esimerkiksi Kate Atkinsonin Hävityksen jumala -kirja kertoo toisen maailmansodan pommituslentäjästä, ja tekstissä on paljon lentämiseen ja pommittamiseen liittyviä yksityiskohtia ja dialogia. En ole lukenut hirveästi sotaromaaneja, enkä löytänyt oikein brittilentäjistä kertovia suomennettuja kirjoja. Kävin siis työn aikana paljon kirjeenvaihtoa Ilmailu-lehden päätoimittajan Olli Borgin kanssa, joka oli uskomattoman avulias ja jonka apu oli korvaamatonta. On näet mahdotonta kääntää tekstiä, jota ei ymmärrä tai jonka ymmärtää vain hatarasti, ja jos ei pysty esimerkiksi kuvittelemaan mielessään jotain paikkaa tai tilaa, on aivan tyhjän päällä. Sitä paitsi mokat yksityiskohdissa voivat viedä joiltakin lukijoilta lukuilon ja siten pohjan koko suomennokselta heidän silmissään.

Ihannetapauksessa raakaversiossa on jo paikallaan palikat, joista rakennan lopullisen käännöksen. Se on kuitenkin vielä erittäin raaka ja kaikista ponnisteluista huolimatta tiukasti kiinni alkutekstissä. Seuraavilla kierroksilla en enää pidä alkutekstiä koko ajan käännöksen rinnalla, vaikka tarkistelenkin siitä yksittäisiä lauseita ja sanoja. Jo ensimmäisellä muokkauskierroksella pyrin siihen, että teksti asettuu suomen kieleen eikä enää nojaa vieraan kielen rakenteisiin ja ilmaisuihin. Huolellisen korjauksen jälkeen käyn tekstin läpi vielä kolmannen kerran ennen kuin lähetän sen kustantamoon. Työ palaa minulle vielä kahdesti. Ensin saan luettavikseni kustannustoimittajan korjausehdotukset, myöhemmin sitten oikovedokset. Molemmilla kerroilla teen tekstiin vielä korjauksia.

Minun on aina ollut vaikea vastata kysymykseen, kuinka kauan kirjan kääntäminen kestää. Toiset kirjat ovat vaikeampia kuin toiset, toiset kirjailijat tuttuja, toiset uusia. Jos kääntää saman kirjailijan kuudetta kirjaa, kääntäminen on joutuisampaa kuin ensimmäisen kirjan kohdalla. Joidenkin kirjailijoiden ilmaisuun on helpompi uida sisään kuin toisten, vaikka vaikeusaste olisi suurin piirtein sama.

Olen kääntänyt paljon lapsille ja nuorille. Usein kysytään, miten lasten- ja nuortenkirjojen kääntäminen eroaa aikuistenkirjojen kääntämisestä. Selkäydinvastaukseni on aina ollut: ei mitenkään. Samaa tekstiin eläytymistä kääntäminen on, olipa kohderyhmän ikä mikä hyvänsä.

Kate Atkinsonin kirjoihin olen aina tarttunut onnellisena, tosin myös pelokkaana. Olin hänen faninsa jo kauan ennen kuin pääsin suomentamaan Jackson Brodie -dekkareita, ja siksi hänellä on erityinen paikka sydämessäni. Iloa ja pelkoa herättävät nyttemmin myös Rachel Cuskin hienot ja vaikeat romaanit. Odotan myös kovasti, että pääsen suomentamaan Stephanie Garberin Caraval-nuortentrilogian viimeisen osan. Toinen osa päättyi kihelmöivään cliffhangeriin, ja Garberin kirjoja on ihanaa kääntää siksikin, että olisin itse rakastanut niitä nuorena.

Angela Carterin viimeinen romaani Wise Children on jäänyt kutkuttamaan, koska se oli niin tärkeä kirja minulle nuorena. Curtis Sittenfeldin American Wife on imevä ja kiinnostava romaani Laura Bushista, ja se olisi hauska saada suomeksi. Kaikkein hartaimmin kuitenkin toivoisin, että L. M. Montgomeryn Runotytöt suomennettaisiin joskus uudelleen, vaikka en olekaan varma, pystyisinkö siihen itse, koska nykyinen suomennos on minulle niin perin juurin tuttu.

Kääntäjät joutuvat usein kokemaan itsensä aika näkymättömiksi. Aina kääntäjää ei edes muisteta mainita käännöskirjasta kertovassa lehtijutussa. Emme myöskään saa paljon palautetta muuten kuin kustannustoimittajilta, joiden palaute on toki arvokasta. Mutta jos arviossa kiitetään (tai moititaan) kirjailijan kieltä, otan sen palautteena omasta työstäni, koska kirjailija ei ole kirjoittanut kirjaa suomeksi, vaan minä. Joskus kustantamo välittää lukijoiden lähettämiä kiitoksia, ja niistä tulee aina todella hyvä mieli.

Neuvojani nuorille kääntäjille: Yritä pitää puolesi palkkioneuvotteluissa äläkä myy työtäsi liian halvalla. Ota vastaan kustannustoimittajilta saamasi palaute ja muutenkin kaikki oppi, jota suinkin on tarjolla. Tutustu muihin kääntäjiin, liity Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon tai Journalistiliiton Kääntäjien ammattiosastoon tai mieluiten molempiin. Älä koskaan käännä tekstin pintatasoa, ymmärrä ja ajattele se suomeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s