Koukuttavat jatko- ja sarjakirjat

Tuija Mäki

Huomattavan suuri osa lasten- ja nuortenkirjoista kuuluu johonkin sarjaan. Tämä koskee niin kuvakirjoja, sarjakuvia, lasten- ja nuortenromaaneja kuin fantasiakirjallisuuttakin. Osa edellä mainituista on jatkokirjoja, joissa tarinan juoni jatkuu suoraan kirjasta toiseen, osa taas on itsenäisiä teoksia, joita yhdistää sama päähenkilö.

Sarjakirjoja on ollut aina

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ilmestyminen jatko- tai sarjakirjoina ei ole mikään uusi ilmiö. Monet nuortenkirjaklassikot olivat jo sata vuotta sitten moniosaisia sarjoja. Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja ilmestyi 12 osaa suomeksi 1920-luvulla, ja myöhemmin vielä lisää. L. M. Montgomeryn Anna-sarjasta suomennettiin 1920-luvulla viisi kirjaa. Sarjan myötä Anna kasvoi ja vanheni, opiskeli ja perusti perheen. Se on tyypillinen jatkokirjasarja, jonka osat on parasta lukea oikeassa järjestyksessä. Tarzan-sarjassa kronologinen järjestys ei ollut ensimmäinen osan jälkeen enää samalla tavalla tärkeä.

Eri vuosikymmenten kirjatarjontaa selatessa vanhanaikaisilta kuulostavat nimet herättävät uteliaisuuden. Mitähän tapahtui Aili Tarvaksen (= Aili Somersalo) Annelille kirjoissa Anneli seuraneitinä (WSOY 1920), Annelin häälahja (WSOY 1921) ja Anneli karkumatkalla (WSOY 1922)? Mitä Anneli sai häälahjaksi? Lähtikö hän yksin karkumatkalle vai aviomiehen kanssa? Varmaan kirjat olivat aikanaan suosittuja, koska niihin julkaistiin jatko-osia. Tai ainakin kirjailija oli itse innostunut kirjoittamaan lisää samoista henkilöistä.

Vanhoissa tytöille suunnattujen sarjojen nimissä korostuivat usein opiskelu ja avioliitto. Mary Marckin Eeva-sarjan kirjassa Yhteiskoululaisia (Otava 1921) tytöt ja pojat olivat päässeet opiskelemaan samaan kouluun. Toisen maailmansodan aikaan julkaistuissa Tyyni Tuulion kirjoissa Marja-Liisa harjoittelee (WSOY 1943) ja Marja-Liisan oma koti (WSOY 1945) tytön elämä kulki opiskelun kautta kohti aikuisuutta ja omaa kotia. 

Pojille suunnattujen kirjojen nimissä nousivat esiin erilaiset taistelut ja seikkailut. Juhani Pohjanmiehen tieteistrilogiassa pojat pääsivät ilmaan ainakin helikopterilla sekä avaruuslaivalla, ja laboratoriossakin tehtiin jotain jännittäviä tieteellisiä keksintöjä: Helikopteri (WSOY 1946), Laboratorio 13 (WSOY 1948) ja Avaruuslaiva (WSOY 1948).

Anni Polva kirjoitti Tiina-sarjaa vuodesta 1956 vuoteen 1986, yhteensä 29 kirjaa 30 vuodessa. Tiina-kirjat ovat tyypillisiä sarjakirjoja, joissa päähenkilö ei juuri lainkaan muutu vuosikymmenten aikana. Toisin kuin L.M. Montgomeryn Anna-sarjassa, Tiina-kirjojen lukija ei saa tietää menikö Tiina loppujen lopuksi Juhan kanssa naimisiin ja montako lasta he saivat. Tiina-kirjojen lukemisjärjestyksellä ei ole kovin paljon väliä. Sarjan kustantaja Karisto onkin julkaissut yhteisniteinä sarjan osia uudelleen, ei kronologisessa järjestyksessä, vaan eri teemojen mukaan: Esimerkiksi Tiinan kesäretket (Karisto 2008) sisältää sarjan osat osat 8, 25 ja 28 ja Tiina koulussa (Karisto 2011) osat 2, 11 ja 18.

Kustantajasarjat houkuttelivat lukemaan

Lasten toivekirjasto, Maailman parhaita nuorisonkirjoja, Punainen sulka, Isojen tyttöjen kirjasto, Vihreä kirjasto, Tam-tam-kirjat… Kustantajasarjat olivat suosittuja 1940–1970-luvulla. Samaan sarjaan saattoi kuulua hyvin erilaisia kirjoja. Sarjan lukijat tutustuivat näin, kuin huomaamattaan, sekä uudempaan että vanhempaan kirjallisuuteen, itselleen vieraisiin aiheisiin ja eri kirjailijoiden teoksiin. Joskus kustantajasarjan kirjoja saattoi yhdistää aihe, johon viitattiin sarjan nimessä. Punaisessa Sulassa ilmestyi intiaani- ja muita seikkailuja, Isojen tyttöjen kirjastosta löytyi romantiikkaa ja nuorten naisten kasvukertomuksia. Nostalgisista kustantajasarjoista tunnetuin on WSOY:n Nuorten toivekirjasto, jossa vuosina 1951–1985 ilmestyi 265 kirjaa. Siihen kuului monipuolisesti kotimaisia- ja käännösromaaneja, perinteisiä ja hieman modernimpia tyttö- ja poikakirjoja.

Lukemaan opetteleville suunnattuja helppolukuisia sarjoja lukuun ottamatta muut kustantajasarjat ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet ja loppuneet. Vihreä varis (Tammi 1980–2011) ja Kirjava kukko (Tammi 1995–2012) olivat omana aikanaan kaikille lukemaan opetteleville tuttuja. Myös nykypäivän Kirjakärpänen- (Karisto 2018–) ja Lukupalat- (WSOY 2016–) sarjoissa tuttu nimi ja ulkoasu antavat vinkkiä siitä, millaista lukutaitoa kirjan lukeminen edellyttää. Molempiin sarjoihin on saatu tekijöiksi tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja kuvittajia. Kirjojen aiheet voivat vaihdella eläinten hoidosta ja jääkiekosta kummituskouluihin. Eri asioista kiinnostuneet voivat lukea koululuokassa samaa sarjaa. Jokaiselle löytyy jotakin. Toisaalta, vaikka muuten ei tulisi tartuttua jääkiekkokirjaan, voivat tutun sarjan osat houkutella laajentamaan lukuharrastusta uusille alueille.

Fantasiasarja jatkuu ja jatkuu

Vaikka onkin olemassa yksittäisiä fantasiakirjoja, tulee perinteisestä fantasiakirjallisuudesta ensimmäiseksi mieleen moniosaiset sarjat, joiden osat ovat todella paksuja (esimerkiksi Harry Potter ja Feeniksin kilta -teoksessa on 1050 sivua).  Yksittäiset, itsenäiset fantasiakirjat ovat pikemminkin poikkeuksia säännöstä. Ensimmäisessä osassa usein vasta pohjustetaan tarinan taustoja, esitellään uusi maailma asukkaineen ja historioineen, ennen kuin päästetään sankari kunnolla seikkailun alkuun. Fantasiasarjoja voi harvoin lukea missä järjestyksessä hyvänsä. Monipolvisen juonen jatkuminen osasta toiseen on genrelle tyypillistä. Kesken matkan on enää vaikeaa hypätä kyytiin. Myös itsenäisiksi mainostetut jatko-osat toimivat paremmin, jos edelliset osat ovat tuttuja.

Tällaisen laajan jatkokirjasarjan lukeminen vaatii lukijalta kärsivällisyyttä. Päästyään yhden kirjan loppuun lukija ei saa välitöntä palkintoa. Hän ei saa tietää, miten tarina päättyy. Juoni  voi jäädä erityisen jännittävään kohtaan: kirjan henkilö näyttää kuolevan, tai ei ehkä sittenkään… Uutta kirjasarjaa lukiessa seuraavaa osaa voi joutua odottamaan kauan, kenties useita vuosia. Silloin ei ehkä enää muista edellisen kirjan tapahtumia ja henkilöitä ja tavoita samaa tunnelmaa. Jatkuvajuoniset sarjat ovat ongelma myös kirjastoissa. Kun ensimmäiset osat ovat lainassa tai jouduttu loppuun kuluneina poistamaan, jatko-osat seisovat hyllyssä. Kaupoissa kirjojen myyntiaika on lyhyt. Jatko-osien ilmestyessä aiempia osia ei välttämättä enää ole saatavana.

Alkukielellä lukemaan

Uusien Harry Potter -kirjojen odottelu 2000-luvun alussa sai aikaan ilmiön: vähän huonomminkin englantia osaavat lapset ja nuoret uskaltautuivat tarttumaan uuteen Harry Potteriin heti sen ilmestyttyä englanniksi. Olihan aivan pakko saada heti tietää, mitä Harrylle oli tapahtunut! Samalla innostuttiin lukemaan muutakin nuortenkirjallisuutta alkukielellä, yleensä siis englanniksi. Tietojen löytäminen ulkomaisesta kirjallisuudesta ja kirjojen ostaminen nettikaupoista on tullut koko ajan helpommaksi. Kysynnän kasvaessa vieraskielisiä nuortenkirjasarjoja löytyy myös kirjastoista koko ajan enemmän.

Käännössarjoissa harmillinen ilmiö on ollut hyvien sarjojen suomentamisen jättäminen kesken. Jos kyse on itsenäisinä luettavista teoksista, vahinko ei ole aina kovin suuri. Mutta valitettavasti myös jatkuvajuonisia sarjoja on lopetettu kesken tarinan, esimerkiksi helppolukuisesta poikien suosikkisarjasta Tam kerjäläispoika (Tammi 2012) julkaistiin suomeksi vain kuusiosaisen sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Miten kerjäläispojan kävi kuninkaallisissa piireissä, tuliko hänestä koskaan lohikäärmeratsastajaa? Tai toisena esimerkkinä Harlan Cobenin Pakopaikka ja Täpärällä (WSOY 2012 ja 2014). Suomenkieliset lukijat eivät koskaan saaneet tietää, oliko Mickeyn isä todella kuollut, minne katosi Ashley ja mikä oli naapurin kumman naisen salaisuus. Myös Alex Scarrown suosittu scifisarja Time Riders (Buster 2013–2014) jäi pahasti kesken. Kesken jääneitä sarjoja löytyy yllättävän paljon, kun niitä alkaa etsiä. Innokkaat englannin- tai ruotsinkielentaitoiset lukijat ovat onneksi keksineet kysyä kirjastosta suosikkikirjojensa alkukielisiä jatko-osia.

Muuttumattomana vuodesta toiseen

Sekä lasten että aikuisten dekkarikirjallisuudessa päähenkilöillä on usein keskeinen ja tärkeä osuus, olivat he sitten rikoksia selvittäviä lapsia tai oikeita poliiseja tai yksityisetsiviä. Dekkarit ovat kuitenkin yleensä sarjakirjoja, joita voi lukea missä järjestyksessä hyvänsä. Lasse ja Maija ratkovat etsivätoimistossaan aina uusia arvoituksia. Jos tarinassa joskus hieman viitataan aikaisempien kirjojen henkilöihin ja tapahtumiin, edellisten osien rikokset ja juonet eivät paljastu.

Neiti Etsivän ulkonäkö ja ystävät kuvaillaan jokaisen kirjan alussa uudelleen, ja lukemisen voi aloittaa mistä kirjasta hyvänsä. Kun sarjassa on yli sata osaa, lukijan kannattaa kuitenkin tällöin pitää jonkinlaista kirjanpitoa, mitä osia on lukenut ja mitä vielä puuttuu. Neiti Etsivä onkin pisin suomeksi ilmestynyt nuortenkirjasarja. Vuodesta 1955 vuoteen 2001 sarjasta julkaistiin yhteensä 105 osaa. Ja vielä jäi noin 70 suomentamatta! Ulkomaisia menestyssarjoja ovat kirjoittaneet haamukirjoittajat, nimimerkit, joiden takana on useita henkilöitä. Neiti Etsivien kirjoittajaksi on ilmoitettu Carolyn Keene ja Soturikissat-sarjaa kirjoittaa nimimerkki Erin Hunter. Näin on varmistettu nopea ilmestymistiheys. Sarjat voivat jatkua vuosia, vaikka alkuperäiset kirjailijat olisivat jo lopettaneet.

Muita yleisiä sarjakirjojen aiheita ovat harrastukset, urheilu ja eläintenhoito. Suomalaisista sarjoista Merja Jalon Nummelan ponitalli hätyyttelee pian Neiti Etsivän ennätystä. Vuonna 1977 alkaneessa sarjassa on vuonna 2020 ilmestynyt jo 92 osaa, tai 96 jos lasketaan mukaan myös Muistoja-sarja.

Päähenkilöiden muuttumattomuudella leikittelee Timo Parvelan Ella-sarja, jossa Ellan luokkalaiset pysyivät tokaluokkalaisina vuodesta 1995 aina vuoteen 2020 asti. Vasta 31. osassa Ella ja kaverit vihdoin kolmannella (Tammi 2020) he pääsevät seuraavalle luokalle.

Arvostusta ja myyntimenestyksiä

Sarjoihin kuuluvien kirjojen arvostus on ollut vaihtelevaa. Joka vuosi ilmestyvillä sarjakirjoilla on ollut joskus epäilyttävän massatuotannon leima. Ehkä kirjoja kirjoitetaan vain rahan vuoksi? Vaikka sarjojen osat väistämättä toistavat itseään, palkitsevat ne lukijoitaan monin tavoin. Lukija saa jännittää jatko-osan ilmestymistä ja huokaista tyytyväisenä, kun se täyttää odotukset.

Kirjapalkintoraadit etsivät yleensä yhtä palkittavaa teosta. Yksittäistä sarjan osaa on vaikeampaa arvioida. Palkintoehdokkuuksia ja voittajia tarkastellessa sarjakirjojen arvostus on viime vuosina selvästi noussut. Esimerkiksi viimeisimmät kolme Topelius-palkinnon voittajaa ovat olleet fantasiakirjasarjojen ensimmäisiä osia. Vuonna 2020 Topelius-palkinnon korkeatasoisesta nuortenkirjasta sai Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille (Otava 2019), vuonna 2019 Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras (WSOY 2018) ja vuonna 2018 Elina Rouhiaisen Muistojenlukija (Tammi 2017).

Kirjakauppojen eniten myytyjen kirjojen ja kirjastojen eniten lainattujen listoille on sarjoihin kuulumattomien teosten vaikeaa päästä. Suosituimpien lasten ja nuortenkirjojen listojen kärjestä löytyvät vuosittain vuoden uusimmat Tatut ja Patut, Risto Räppääjät, Neropatin päiväkirjat ja kestosuosikit, Harry Potterit. Jo pienet lapset ovat tottuneet pyytämään mieleiseen kirjaan jatkoa. He pitävät itsestäänselvyytenä, että samasta sankarista on olemassa useita kirjoja. Niin Puppeja kuin Minttuja, Ainoja ja Onni-poikia luetaan, koska niiden päähenkilöt ovat tuttuja ja rakkaita ystäviä. Lukemisen valitseminen on helpompaa, kun silmiin osuu tutun näköinen hahmo tai kirjan nimi. Ei tarvitse miettiä enempää: tuon minä tiedän, tuon minä haluan lainata, ostaa, lukea!

Lähde: Mäki, Tuija (toim.): Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat. Avain 2021