Kouluesitelmistä salakuvaamiseen – eläinaktivismia suomalaisissa nuortenromaaneissa

Helinä Ääri

– Suunnitelmaa on hiottu viikkotolkulla. Me ei tehdä mitään ylimääräistä, ei rikota tai tuhota mitään. Mennään vain paikalle, kuvataan pätkä ja lähdetään pois. Kiinnijäämisen riski on tosi pieni. […]
– Ja se on sun mielestä ihan hyväksyttävää?
– Eikö se sun mielestä ole?
– En mä tiedä. Mitä sä tykkäisit, jos joku kuvais salaa kun peset hampaita suihkussa?
– Jos mä seisoisin siellä ruhojen päällä, niin enpä ihmettelisi.

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 20

Nelli Hietalan romaanissa Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? (2018) ystävykset Miia ja Anna keskustelevat eläintuotantotilojen salakuvauksen oikeutuksesta. Aihe nousi Suomessa laajasti julkiseen keskusteluun ensimmäisen kerran syksyllä 2007, kun Oikeutta eläimille julkisti muun muassa sikaloissa kuvattuja videoita. Muutaman vuoden päästä eläintuotannon salakuvaaminen alkoi näkyä myös kaunokirjallisuudessa. Yksi ensimmäisistä salakuvausta käsitelleistä nuortenromaaneista oli Anu Ojalan trilleri Pommi (2014), jolle vuonna 2018 ilmestyi jatko-osa Petos. Niissä kuvataan salaa nautatiloja ja teurastamoa, Miia Martikaisessa taas sikalaa.

Suomalaisissa nuortenromaaneissa on monenlaisia kuvauksia eläinaktivismista. Aktivismikuvauksiin vaikuttaa se, millaista aktivismi ympäröivässä yhteiskunnassa milloinkin on ja miten siitä puhutaan. Esimerkiksi kasvissyönti ja veganismi kuvattiin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa yleensä hassuina tai ainakin erikoisina ilmiöinä. Näin tehdään esimerkiksi Kirsti Ellilän romaanissa Emma ja sisäinen sankari (2002) ja Helena Meripaaden Tottelemattomuuskokeessa (2003). Viime vuonna julkaistujen Petoksen ja Miia Martikaisen päähenkilöiden valintaan jättää eläimet syömättä ei kerronnassa kuitenkaan enää kiinnitetä sen kummempaa huomiota.

Myös kohdeyleisö vaikuttaa aktivismikuvauksiin. Nuorimmille lukijoille kirjoitetaan enemmän sellaisia kertomuksia, joissa päähenkilöt pelastavat koira- tai hevosyksilöitä. Tunnettu esimerkki on Merja ja Marvi Jalon Pappilan ponitytöt ja rappiotilan salaisuus (1995). Suuria tuotantoeläinjoukkoja taas kohdataan useammin vähän vanhemmille suunnatuissa kirjoissa, kuten Mika Wickströmin romaanissa Vastakarvaan (2002).

Kirjoissa kuvatut aktivismin muodot vaihtelevat myös sen mukaan, millaisia ideologioita teoksissa käsitellään. Jos romaanihenkilö kritisoi spesismiä eli lajiin perustuvaa syrjintää, hänen aktivisminsa voi olla esimerkiksi veganismia. Jos kirjassa taas keskitytään vastustamaan jotakin tiettyä eläinrääkkäyksen muotoa, aktivismi on vaikkapa kouluesitelmiä ja eläinyksilöiden pelastamista.

Nuoret vaikuttajat

Esitelmän jälkeen luokka sai esittää kysymyksiä. Ainakin viisi kättä nousi heti. Krista halusi tietää, tehtiinkö kokeita Suomessakin. Laura kysyi, miten he voisivat vaikuttaa siihen, että eläinkokeet lakkautettaisiin kokonaan. Kaikki halusivat tietää, mihin kaikkeen koe-eläimiä oikein käytettiin ja miten eläinten asemaa voitaisiin parantaa. […] Lopputunnista koko luokka keskusteli esitelmän herättämistä kysymyksistä. […] Monet sanoivat käyttävänsä jatkossa ainoastaan sellaisia tuotteita, joita ei ollut testattu eläimillä. Jotkut halusivat liittyä Animaliaan tai johonkin muuhun eläinsuojeluyhdistykseen.

Tottelemattomuuskoe 198–199

Oli väline sitten kouluesitelmä, blogi, mielenosoitus tai päivällispöydässä käyty keskustelu jauhelihan alkuperästä, nuortenromaanien aktivistit vaikuttavat kanssaihmistensä eläinasenteisiin. Helena Meripaaden Tottelemattomuuskokeen päähenkilö, seiskaluokkalainen Ulla, on aikonut pitää biologianesitelmänsä työkoirista. Ullan eläinaktivistikaveri Bogi, kuitenkin houkuttelee Ullan puhumaan eläinkokeista. Esitelmä herättää paljon keskustelua ja auttamisen halua.

Ritva Kokkolan romaanissa Koira katoaa (2009) päähenkilöiden kouluesitelmä hanhenmaksan ja koiranlihan tuotannosta taas järkyttää kuulijoita niin, että opettaja soittaa esitelmöitsijöiden vanhemmille, jotta tyttöjä vähän toppuuteltaisiin.

Myös spontaani vaikuttamistyö saa kuulijat joskus provosoitumaan, kuten Mari Lampisen romaanissa Anni, Abigail ja Dagda (1998). Siinä eläin- ja ympäristöaktivisti Tellu puhuu maailman vääryyksistä niin paljon, että saa ystävänsä Annin hermostumaan:

Anni nosti kädet korvilleen.

”Hei Tellu, älä aloita! Minä olen kuullut tuon kaiken sataan kertaan jo! Ja olen samaa mieltä. Mutta ei kaiken nyt pelkkää osallistumista ja mielenosoittamista tarvitse olla. Sinä olet tosikko!” Anni huusi.

Anni, Abigail ja Dagda 43

Muutenkaan kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Kirsti Ellilän romaanissa Emma ja sisäinen sankari hampurilaisravintolan edustalla pidetty mielenosoitus päättyy sekasortoon, kun kaksi ulkopuolista ryhtyy rikkomaan mielenosoittajien kylttejä:

Seurasi jonkinlainen käsirysy kun ne korstot yrittivät ottaa mielenosoittajilta niiden plakaatteja ja toiset mielenosoittajat alkoivat mäiskiä niitä korstoja plakaateillaan ja huutaa jotain sellaista kuin ”sikanatsit menkää kotiin, tää on rauhanomainen mielenosoitus”.

Emma ja sisäinen sankari 81–82

Joskus nuoret aktivistit vaikuttavat pelkällä esimerkillään. Muun muassa Tapani Baggen Suden hetkessä (1999) ja Mika Wickströmin romaanissa Vastakarvaan (2002) ystävyys- ja seurustelusuhteet aktivistin kanssa saavat toisenkin osapuolen kyseenalaistamaan eläinten hyväksikäytön oikeutuksen.

Pelastuskertomuksia

Oikeesti, mä olin purskahtaa itkuun, kun se säälittävä pikku rääpäle kompuroi alas eläinsuojeluvalvojan trailerista. Raukkaparka on järkyttävän laiha, luut vaan törröttää läpi takkuisesta ja lannanpolttamasta karvasta, ja se on niin likainenkin, ettei pysty edes sanoon, minkävärinen se on, ehkä jonkinlainen ruunikko.

Talliterapiaa 10

Päivi Lukkarilan romaanissa Talliterapiaa (2009) päähenkilö Nanna ja hänen äitinsä ottavat hoitoonsa Felix-ponin, josta omistaja ei ole huolehtinut kunnolla. Tällainen kaltoinkohdeltujen eläinten pelastaminen on yleisimpiä aktivismin muotoja nuortenkirjallisuudessa.

Eläinyksilöihin kohdistuva huolenpito on helposti lähestyttävä aktivismin muoto monenlaisille lukijoille. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että pelastettavat ovat useimmiten koiria tai hevosia, eli he kuuluvat lajeihin, joiden edustajia useimmat meistä ovat tottuneet ajattelemaan elävinä. Moni lukija tietää henkilökohtaisesti, miten antoisia suhteita koirien ja hevosten kanssa voi muodostaa, mutta melko harvalla on kokemusta läheisistä suhteista lehmien, sikojen tai kanojen kanssa.

Toiseksi yksilöpelastuskertomukset perustuvat aitoon kohtaamiseen toisen eläimen kanssa. Näissä kertomuksissa on aina henkilökohtainen suhde nuoren ihmisen ja toisen eläimen välillä. Eläimellä on nimi tai hänet nimetään. Hänen kanssaan rakennetaan luottamusta. Kun kohtaaminen eläimen kanssa on tällainen, me emme kyseenalaista hänen oikeuksiaan ollenkaan niin hanakasti kuin silloin, kun eläin jää kauas, osaksi massaa.

Monissa yksilöpelastuskertomuksissa eläinkysymyksiä myös käsitellään melko suppeasti. Esimerkiksi kirjoissa Talliterapiaa ja Pappilan ponitytöt ja rappiotilan salaisuus tuotantoeläimiä ja heidän eritteitään syödään ilman kommentoimista. Maria Eräsen teoksessa Tarkkiksen tivoliponit (1997) poninpelastusreissun evääksi pakataan paistia.

Asetelma, jossa eläinyksilön pelastaminen jää irralliseksi esimerkiksi lihantuotannon kysymyksistä, ylläpitää eläinten jakamista arvokkaampiin ja vähemmän arvokkaisiin sen perusteella, miten ihminen on määritellyt heidän käyttötarkoituksensa. Hevoset ja koirat ansaitsevat hyvää kohtelua, mutta eläinsuojelun lomassa syötyjen sikojen ja kanojen olemassaoloa ei monessa kirjassa edes mainita.

Teokset, joissa luodaan yhteyksiä esimerkiksi lihantuotannon ja koirien kaltoinkohtelun välille, tarjoavat lukijalle mahdollisuuksia havaita, että myös kanat, siat ja lehmät ovat ainutkertaisia yksilöitä. Tällaiselle pohdinnalle annetaan tilaa esimerkiksi Emma ja sisäinen sankari -kirjassa sekä Seita Parkkolan ja Niina Revon Lupauksessa (2007).

Järkyttäviä kohtaamisia

– Toi pyytää meitä apuun, eikä me tehdä mitään. Mä en kestä tätä, Nina.

Ninakin oli kalvennut, kun katsoi eläimeen, joka huojui tungoksessa mutta tuijotti sitkeästi heitä kaula pitkällä ja ammui. […]

– Kuvaa! Nina korotti ääntään. – Älä tee tätä vielä vaikeammaksi. Minä en halua, että katsomme täällä turhaan tätä kärsimystä.

Mia tunsi kuolevansa, kun hän nosti kameran ja alkoi uudestaan kuvata. Se ei tuntunut oikealta, heidän pitäisi mennä ja pelastaa nuo raukat.

Pommi 131

Anu Ojalan Pommissa päähenkilö Miia on mukana videoimassa teurastamon toimintaa. Kohtaaminen lehmien kanssa järkyttää häntä. Myös muissa salakuvaamista tai vapautus- ja vahingontekoiskuja käsittelevissä kirjoissa nuoret aktivistit kokevat tuotantoeläinten kanssa kohtaamisia, jotka ovat nopeasti ohi mutta jotka muuttavat aktivistien elämää. Kohtauksille tyypillistä on aktivistihahmon kauhu siitä, miten paljon väkivallan kohteeksi joutuneita on, ja miten harvoja heistä voi parhaimmillaankin auttaa.

Ennen salakuvaamisen nousemista nuortenkirjojen aiheeksi erilaiset vapautus- ja vahingontekoiskut tuotantotiloille olivat melko yleisiä aktivismia käsittelevissä nuortenromaaneissa. Vastakarvaan-romaanissa tehdään iskuja turkistarhoille ja koe-eläinkasvattamoihin. Emma ja sisäinen sankari -romaanissa vapautetaan koiria koe-eläinasemalta ja Tarkkiksen tivoliponeissa poneja kiertävästä tivolista. Tapani Baggen Suden hetkessä yritetään muun muassa mennä hennavärjäämään kettuja turkistarhalle, ja Anni, Abigail ja Dagda -romaanissa on kaukaisiksi sivuhenkilöiksi jäävä aktivistiporukka, joka yrittää vapauttaa Järvisen tallilta hevoset ja polttaa tallin. Lupauksessa taas tehdään isku broilerikasvattamoon:

Myös Maiju keräsi kanoja. Hän asetteli niitä säkkiin huolellisesti kuin tekisi kukka-asetelmaa.

»Asettakaa kanat säkkeihin siivet kylkiä vasten ja nokka poispäin», hän neuvoi. »Pitäkää jalat yhdessä sormilla. Kanat asetetaan säkin pohjalle. Niitä ei paiskota sinne eikä viskota. Niitä on pidettävä lujassa otteessa, varoen ja hellästi. Silloin ne eivät vastustele eivätkä satuta itseään.»

Lupaus 139

Joissakin eläinten vapauttamista käsittelevissä kirjoissa, kuten Kirsti Ellilän romaanissa Emma ja sisäinen sankari, aktivistien ja vapautettujen eläinten välille syntyvät suhteet ovat tärkeä aihe. Esimerkiksi Lupauksessa pelastetut eläimet jäävät kuitenkin selvästi etäisemmiksi sekä aktivistihenkilöhahmoille että lukijalle. Heitä ei edes nimetä. Juuri tuotantoeläimet jäävät henkilöhahmoina yleensä etäisemmiksi kuin vaikkapa koirat ja hevoset. Tämä selittyy osittain sillä, että tuotantoeläimet ovat yleensä kirjojen nuorille lähtökohtaisesti oudompia. Esimerkiksi sekä Suden hetkessä että Lupauksessa ihmisillä on vaikeuksia tulkita kanojen käyttäytymistä.

Ihmisten ja tuotantotiloilta pelastettujen eläinten suhteiden kuvausten niukkuus selittyy myös sillä, että harvalla tekijälläkään on kovin paljon tietoa ja kokemusta nykyisestä eläintuotannosta. Toisaalta juuri sellaiset kirjat, jossa muodostuisi läheinen, kiinnostava, kukoistava suhde ihmisen ja vaikkapa häkkikanalasta vapautetun kanan välille, voisivat herätellä meitä siihen, että tuotantoeläimetkin ovat kiinnostavampia elävinä kuin kuolleina. Tarvitsemme enemmän ja monipuolisempia kuvauksia läheisyydestä ihmisten ja tuotantoeläinten välillä.

Oudot ja epäilyttävät aktivistit

Suomalaisten nuortenromaanien aktivistikuvauksia on pitkään leimannut aktivistien kuvaaminen enemmän tai vähemmän outoina, harkitsemattomina, epäkäytännöllisinä ja häilyväisinä. Usein ne hahmot, jotka kirjan alusta alkaen ovat eläinaktivisteja ja kasvissyöjiä tai vegaaneja, ovat olleet sivuhenkilöitä. Oletettu lukija ei ole aktivisti tai kasvissyöjä, minkä huomaa myös siitä, millaisia motiiveja kasvien syömiselle ja muulle eläinten puolustamiselle nuortenkirjallisuudessa annetaan.

Kun päähenkilö ryhtyy kasvissyöjäksi tai liittyy aktivistiporukkaan, syyksi kuvataan usein ihastuminen karismaattiseen aktivistiin. Näin on esimerkiksi Suden hetkessä, jonka päähenkilö on kasvissyöjä – aina, kun hänen ihastuksensa Tanja näkee:

Koko syksyn elin kaksoiselämää. Kotona en puhunut koko asiasta, vaan söin lihaa ihan niin kuin ennenkin. Kouluun lähtiessä piti vain pestä tarkasti hampaat ja kaivella tikulla lihansirut hampaanväleistä ja pureskella ksylitolipurkkaa, ettei liha haissut hengityksessä.

Suden hetki 13

Ihastuminen tai rakastuminen toiseen ihmiseen eläinoikeusaktivismin motiivina häivyttää itse eläinten tärkeyttä. Usein nuortenkirjojen aktivismikuvauksissa toistuu kulttuurissamme kovin tuttu ajatus siitä, että kaiken takana on aina ihmisten välinen (heteroseksuaalinen) romanssi. Toisaalta monessa nuortenromaanissa ihastumistarina jää niin pieneen osaan, että se tuntuu olevan mukana lähinnä puolipakollisena romaanikonventiona. Tällainen asetelma on esimerkiksi Anu Ojalan kirjassa Koira vailla kotia (2003).

Eläinaktivismia käsittelevien romaanien joukossa on myös silmiinpistävän paljon teoksia, joiden juoni perustuu sille, miten joku aktivisti ryhmässä huijaa tai manipuloi muita. Esimerkiksi Salatut elämät -romaaniadaptaatiosarjaan kuuluva Tarja Huhtalan Aamu, Inka ja ihana Ilari (2003) sekä kirjat Pommi, Vastakarvaan ja Suden hetki esittelevät lukijalle petollisia eläinaktivisteja, joista osa jopa tappaa ihmisiä. Lupaus on joukon poikkeus: siinä vakiintunutta ”petollisen aktivistin hahmoa” käsitellään suorastaan parodisesti.

Nuoret, jotka ymmärtävät yhteyksiä

Tellu oli kiihkeä ”osallistuja” niin kuin Martti sanoi. Annin täytyi myöntää, että juuri Tellu ja hänen kaverinsa olivat saaneet aikaan sen, että vanhasta meijeristä tehtiin nuorisotalo, Meijeri. Tellu vastusti ydinvoimaa ja turkistarhausta ja kertakäyttötuotteita. Tellu tilasi erilaisia pienlehtiä ja kesällä hän oli käynyt viikonloppuseminaareissa ja mielenosoituksissa.

Anni, Abigail ja Dagda 42–43

Kiinnostavimpia puolia nuortenkirjojen eläinaktivismikuvauksissa on se, että useimmat aktivistihahmot eivät ole yhden asian ihmisiä. He ovat hahmoja, joilla on matala kynnys työskennellä yhä uusien tärkeiksi toteamiensa asioiden puolesta. Suurimmassa osassa aktivismia kuvaavista nuortenkirjoista nuoret kerryttävät jatkuvasti erilaisia kansalaisvaikuttamisen taitoja. He selvittävät, millaiset keinot ovat heidän ulottuvillaan ja käyttävät niitä.

Toinen tärkeä piirre aktivistihahmoissa on se, että oli heillä eläinten puolustamiseen mitä muita motiiveja tahansa – ihastuminen, oma etu, seikkailunhalu – lähes kaikki heistä kuitenkin aidosti haluavat toimia myös eläinten hyväksi. Tarkkiksen tivoliponien Sidi kiteyttää olennaisen:

– Me ollaan jätkien kanssa funtsattu tota konijuttua, Sidi aloitti ja tunki kourallisen sipsejä suuhunsa.
– Niillon ilmeisesti aika paskat oltavat, ainakaan ne ei vaikuta kovin hilpeiltä. Sidi vilkaisi ympärilleen.
– Joten meidän pitää roudata ne jonnekin muualle ja laittaa ne kuntoon.

Tarkkiksen tivoliponit 33

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.