Kun pulpetti ei purista

Seyed Nader Hoseini

Kun olin vielä Afganistanissa, mietin aina mikä on maailmassa tärkein asia. Aina mun perhe oli iloinen ja tyytyväinen. Aina mietin, että olen paras poika maailmassa. Meillä oli paljon kotieläimiä: kanoja, kukkoja, lehmiä, lampaita, vuohia, hevosia, koira ja muita eläimiä. Olin onnellinen. Kun täytin viisi vuotta, menin kouluun. Meille tärkein kirja maailmassa on Koraani. Mun piti oppia se. Kirjassa on kirjoitettu miten voi asua, miten voi auttaa toisia ihmisiä, miten elämä menee eteenpäin ja tosi paljon semmoisia asioita Koraanissa on. Se oli tosi hauskaa. Aamulla mentiin kouluun opiskelemaan. Päivällä mentiin kotiin syömään ja ruuan jälkeen mentiin kaverien kanssa joka paikkaan. Siellä oli vuori ja vuoren sisältä tuli vesi ja me rakennettiin uima-allas. Joka päivä meidän homma oli mennä uimaan. Mulla oli hienot päivät siellä ja elämä hymyili mulle.

hands-1436107-1600x1200

Kun kaksi vuotta oli mennyt ja oli aika saada todistus, meidän opettaja tuli kertomaan vanhemmille, että teidän poika on opiskellut niin hienosti ja ahkerasti. Mun vanhemmat sanoivat, että ollaan tosi ylpeitä. Meillä oli myös ongelmia. Koulunkäynnin aikana mun veli kuoli. Meille tuli pelottavia ihmisiä, joilla oli aseita, isoja veitsiä. Ehkä olisi parempi vain kertoa miten elämä oli hienoa.

Elämä menee liian nopeasti eteenpäin. Meidän oli pakko mennä pois kotimaasta. Kun olimme menossa Iraniin, tiellä ihmiset pysäyttivät meidät ja sanoivat: meidän pitää tappaa teidät. En muista montako kuukautta olimme tiellä. Kun pääsimme Iraniin, mun isä sanoi: nyt ollaan turvassa eikä kukaan voi häiritä meitä. Meidän sukulaiset kaikki asuvat Iranissa ja he tulivat meille. Muttei kukaan auttanut meitä. Kun he lähtivät pois, mun isä sanoi: me rakennetaan uusi elämä täällä. Ja aloitetaan hyvä elämä. Kaikki olimme iloisia. Isäni ja äitini menivät töihin. Minä, mun veli ja sisko menimme kouluun. Aina mun vanhemmat sanoivat mulle, että sulla on lämmin ja pehmeä sydän. Sinä ymmärrät ja kuuntelet meitä.

Ensimmäisenä vuotena en pystynyt opiskelemaan hyvin, koska meidän tilanne oli vähän huono. Kun toinen vuosi koulua alkoi, päätin opiskella kovasti. Sitten kaikki meni minulla koulussa hyvin eteenpäin. Olin iloinen ja ylpeä. Viisi vuotta opiskelin hienosti ja kovasti.

Mun vanhemmat olivat iloisia. Isäni sanoi: yritä aina olla paras.

cement-hands-1183743-1279x1099

Aina mietin, että mun pitää olla kohtelias ja kunnioittaa toista ihmistä. Melkein kerran viikossa iranilaiset pojat tulivat tappelemaan mun kanssa. Meidän uskonto sanoo: jos joku tekee pahaa sinulle, älä vastaa pahalla hänen tekemisiinsä. En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta jouduin pois koulusta. En halunnut mennä pois, mutta oli pakko. Kun menin kysymään koulun pomolta, hän sanoi: miksi tulit? Miksi olet vielä koulussa? En halua puhua sun kanssa. Mene heti pois täältä. Sanoin: miksi mun pitää mennä pois? Mitä minä tein? Teinkö jotain väärin, teinkö virheen? Anna minulle lupa olla täällä koululla. Hän sanoi: et voi. Se oli tosi vaikeaa mulle. Monta päivää en syönyt hyvin ja itkin. Muutaman päivän päästä menin töihin. Isäni ja äitini olivat sairaita, sen takia oli pakko mennä töihin. Alussa työn tekeminen oli helppoa, koska työtä oli vain viisi tuntia. Pian kaikki muuttui pahaksi. Isän ja äidin sairaus tuli kamalaksi, mun veli tuli sairaaksi, töissä työantaja puhui huonosti mulle. Työskentelin paljon, mutta palkkaa oli tosi vähän. Sen jälkeen oli pakko löytää toinen työpaikka.

Voi elämä. Joka päivä menin töihin ja siskoni meni myös. Ensimmäinen työ alkoi aamulla joskus kuudelta ja joskus seitsemältä. Lopetin illalla kello viideltä. Mun työpaikka oli tunnin matkan päässä mun kotoa. Työn jälkeen menin kotiin syömään ja ruuan jälkeen potkunyrkkeilemään. Sen jälkeen menin toiseen työpaikkaan. Lopetin yöllä kahdeltatoista, yhdeltä tai kahdelta. Melkein neljä vuotta mun elämä oli semmoinen.

Minä muistan kun olin töissä ja työantaja sanoi: afganistanilaiset ovat arvottomia ihmisiä. Minä muistan kun olin nukkumassa ja mun äiti tuli mun lähelle ja hän itki. Minä muistan kun olin nukkumassa ja mun isä tuli mun lähelle ja sanoi: kultaseni poikani, sun piti opiskella, mutta menit töihin. Kultaseni poikani anna anteeksi jos en voi tehdä mitään hyväksesi. Minä muistan kun olin nukkumassa ja mun vanhemmat tulivat mun lähellä ja antoivat pusun minulle. He luulivat, että olen nukkumassa, vaikka olin hereillä ja kuuntelin mitä he sanoivat. Kun he menivät nukkumaan, aloin itkemään. En halunnut, että mun ääni kuuluu heidän korviin. Aina he sanoivat mulle, että olet paras poika meille ja me ollaan ylpeitä.

Taas en tiedä mitä tapahtui mun elämässä. Mun vanhemmat sanoivat: et voi olla enää täällä ja sun pitää mennä pois täältä. Aika oli uskomaton. Miksi mun piti mennä pois? Miksi mun piti olla kaukana perheestä? Miksi mun elämä menee huonosti? Miksi, miksi? Mutta oli pakko.

Muutaman kuukauden päästä pääsin Suomeen. Ensin olin poliisiasemalla. En muista olinko kaksi päivää Torniossa, vai olinko vähemmän tai enemmän. Siellä oli paljon ihmisiä. Joku tuli kertomaan, että bussi on ulkona ja kuljettaja vie teidät Suolahteen. Moneen kuukauteen en pystynyt soittamaan vanhemmilleni. Olin tosi huolissani.

hand-mark-on-the-snow-1157393-1598x1069

Yhtenä päivänä sain toimistosta simkortin ja sitten soitin vanhemmille. He olivat iloisia ja sanoivat: kultaseni poikani nyt olet rauhassa, nyt voit oppia uusia asioita, nyt voit tehdä mitä haluat, nyt sun täytyy näyttää meille, että olet meidän poika, nyt sun täytyy olla paras, ja tärkein asia on, että voit opiskella, eikö niin? He sanoivat: lupaa meille, että opiskelet. Lupaa, ettet tee mitään väärin. Lupaa, ettet polta tupakkaa etkä juo alkoholia tai viiniä. Sitten sanoin: opin teiltä, että teen aina hyviä asioita. Sanoin myös: opiskelen ahkerasti. Puhuin paljon vanhempieni kanssa. He sanoivat: tulevaisuudessa sinusta tulee hyvä ihminen. Niin me toivotaan kultaseni poikani.

Olin Suolahdessa ehkä kymmenen kuukautta ja aloitin opiskelemaan. Kun aloitin, suomen kieli oli tosi vaikea minulle. Siellä oli kolme luokkaa ja jokaisessa luokassa oli kaksikymmentä poikaa opiskelemassa. Pikku hiljaa menimme eteenpäin. En pystynyt jäämään Suolahteen ja muutin Jyväskylään. Jyväskylässä en tuntenut ketään. Onneksi mulla oli suomalaisia kavereita. He auttoivat tosi paljon minua. Kaarina sanoi: Jyväskylässä on sellainen paikka, missä voi mennä opiskelemaan suomea. Voit mennä kirjastoon. Riikka näytti minulle paikan missä voi mennä potkunyrkkeilemään.

Muutaman kuukauden päästä menin kouluun kielikokeeseen ja pääsin opiskelemaan. Paras opettaja oli suomen kielen opettaja. Hänen nimensä on Sirpa. Hän on hyväsydäminen, kaunismurteinen, hyväluonteinen, kaunisääninen ja hyväntuulinen. Kun menimme suomen tunnille hänelle, olimme iloisia. Melkein kuusi kuukautta opiskelin kristillisessä koulussa ja minusta tuntui tosi hyvältä. Näin meni kauniisti. Koulun lopussa kun sain todistuksen, menin juttelemaan suomen kielen opettajan kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä pääsenkö taas opiskelemaan vai ei. Hän sanoi: toivon, että pääset ja tulet meille kurssille. Tuolloin aurinko paistoi ja olimme koulun pihassa. Otimme paljon kuvia. Oli tosi hyvä päivä meille.

Koulun aikana mun koulukaverit auttoivat tosi paljon minua. Meidän ryhmässä oli venäläisiä, kiinalainen mies, afrikkalainen mies ja afganistanilaisia poikia. Joskus mietin, että en jaksa enää opiskella. Riikka, joka asuu Suolahdessa, lähetti aina viestiä minulle ja sanoi: sun pitää jaksaa. Sun pitää olla vahva ja voimakas. Sun pitää olla aktiivinen. Jaksa, jaksa. Aina hän sanoi: minä lähetän sinulle voimia ja sun pitää ottaa se ja käyttää sitä. Kuitenkin olin väsynyt ja halusin mennä pois maailmasta, ja joskus mietin, että olen arvoton ihminen, mutta sitten heti muistin mitä mun vanhemmat sanoivat minulle. Sen jälkeen sain voimia opiskella. Kaikki sanoivat: sinusta tulee hyvä ihminen ja olet rehellinen ja ystävällinen. Joku sanoi: sulla on hyvä sydän ja voit antaa rakkautta toiselle ihmiselle, mutta myös muista: älä kerjää rakkautta, anna rakkautta. Kauniit ihmiset eivät ole aina hyviä. Mutta hyvät ihmiset ovat aina kauniita! Hän sanoi sen kauniisti minulle.

Koulunkäyminen on mulle tosi hyvä. Koulusta sain erilaista kokemusta. Myös opin sen, että aina pitää kunnioittaa vanhoja ihmisiä. Jos joku puhuu heidän kanssa huonosti, sitten heidän sydän menee rikki. Heillä on viisautta ja elämänkokemusta. Opin, että tasa-arvo ja kunnioittaminen on tosi tärkeä meille. Näitä asioita opin. Yhtenä päivänä joku soitti kouluun mun kaverille. Hän sanoi: Salmirannan vastaanottokeskuksessa tapahtui jotain pahaa ja kaikkien pitää mennä sinne. Kun pääsimme Salmirantaan, siellä oli poliiseja ja he tulivat viemään yhtä perhettä Afganistaniin. Melkein kuusi tuntia olimme siellä emmekä tehneet mitään väärin. Sanoimme vain, että meidän kotimaa ei ole turvallinen. Mutta ei kukaan kuunnellut meitä. Tiedän, että poliisi ei päätä sitä, kuka voi jäädä kuka ei voi, mutta me yritettiin kertoa heille.

Sen jälkeen mun elämä muuttui huonoksi. En voi opiskella, en voi syödä hyvin, en voi nukkua, en voi mennä mihinkään. Aina tulee pahoja ja huonoa asioita mun päähän. Aina mietin, että voinko jäädä Suomeen? Voinko olla omassa rauhassa? Voinko vai ei? Jos voin, haluan opiskella kovasti. Koulun käyminen on tällä hetkellä tärkein asia mulle ja vanhemmilleni. Jos voin jäädä, haluan olla paras ihminen ja näyttää, että minäkin voin olla sama kuin kuka tahansa ihminen. Minäkin olen ihminen ja haluan olla rauhassa. Minustakin tulee hyvä ihminen. Minäkin olen sama kuin te. Meillä on samat kädet, silmät, jalat, kropat. Miksi minä en voi olla niin kuin te rauhassa? Miksi en voi elää hyvää elämää? Mutta toivotaan, että saan jäädä Suomeen. Toivon, että kaikki menee hyvin kaikilla ihmisillä. Toivon, että ollaan rauhassa. Toivon, että pärjätään hyvin.

Mun mielestä elämä on liian kaunis, mutta välillä on vaikeaa. Hyvää elämää teille kaikille. Hyvää rauhaa hyville ihmisille. Hyvää elämää. Tuhannesti kiitoksia teille ihanille.

Kirjoittaja osallistui Pulpetti puristaa -kilpailuun tällä tekstillä.

2 kommenttia artikkeliin ”Kun pulpetti ei purista

  1. Kiitos kirjoituksestasi, joka oli täynnä lämpöä ja rakkautta ihmisiin ja elämään! Olen hyvin pahoillani siitä, että vielä täälläkin sinun on ponnisteltava niin kovasti tullaksesi hyväksytyksi ja selvityäksesi kaikesta, mikä meille täällä ennestään asuville on yksinkertaista. Toivon että jaksat silti ponnistella, uskoa itseesi ja tulevaisuuteesi. Toivon sinulle paljon hyviä kokemuksia uudesta asuinmaastasi ja meistä, sen ihmisistä. Tulevaisuuden tärkein asia olisi rauha, rauha Afganistanissa, rauha Lähi-idässä, kaikkialla. Että ihmiset rakastaisivat toisiaan ja hyväksyisivät toisensa ja olisivat valmiita jakamaan hyvät asiansa kaikkien kesken. Siihen on vielä pitkä matka, mutta vaikka tämä sinun kertomuksesi avaa monen silmät näkemään enemmän! Kiitos siitä!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s