Kunniamaininta: Seela Mannila

Sinisilmäiset

Kissalla on siniset silmät. Se tuijottaa siirtämättä vinoa, viirusilmäistä katsettaan. Muistan, kun se saapui kaksitoista viikkoa sitten ja tuijotti minua jo silloinkin yhtä epäillen. Kissan silmien väri muuttuu yleensä sen kasvaessa. Mutta minun kissani silmät pysyvät sinisinä.

En suostunut antamaan sille nimeä. Se on kissa. Se on, mitä minulla on, ja mitä ei ole. Se tuijottaa minua, ikään kuin huomaisi minun olevan pilalla, pihalla ja kaukana siitä, missä pitäisi olla. Sen katse on tuomitseva, se tekee sen hiljaa ja varmasti huomaamattaan, heilutellen häntäänsä härnäten.

”Lopeta”, käsken, vaikka tiedän sanojen kuulostavan väärältä. Ne tulevat ulos väärällä tempolla. Kissa ei tottele. Se ei ole koskaan kuunnellut minua. Ehkä se ei ymmärrä.

Koska kissa ei lähde, minun täytyy nousta ja lähteä. Välillä me emme mahdu samaan huoneeseen yhtä aikaa.

Minun täytyy pukea päälleni jonkun vanha takki ja jonkun toisen vanhat kengät. Vaatteiden omistajat kulkevat kannoillani koko ajan. Suuntaan kohti keskusta, vaikka minulla on oma asunto ja vaikka yksinäisyys on rauhoittavaa. Eikä yksinäisyys tunnu samanlaiselta, koska kissa pujottelee jaloissani.

Se varmasti tuijottaa minua kolmannesta kerroksesta tarpoessani lumihangessa. Yllättäen kylmyyteen on tottunut, turtunut. Kun olen siellä missä muutkin, kaikki puhuvat lumesta, kauhistelevat joka toisessa lauseessa. Minua pelotti vielä hetki sitten. Kun pääsin Suomeen, lähetin Mukhtarille kuvan talvisesta kaupungista. Auringon valonsäteet heijastuivat kuvassa kimaltelevasta lumesta. Kotonakin paistaa aurinko.

Täällä sanotaan, että kaikilla on mahdollisuus. Että sinullakin on. Susta voi tulla mitä tahansa. Minulta meni kauan tajuta se, mitä he yrittivät sanoa. Että kaikilla on mahdollisuus, jos tekee tarpeeksi töitä. Minullakin on mahdollisuus, ehkä menestymiseen. Kunhan teen vähän enemmän töitä sen eteen, kuin kaikki muut.

Mutta minulla ei ole mahdollisuutta tuntea olevani kotona. Vaikka olisin kuinka huipulla, jotain silti aina puuttuu. Nyt kun kaikki on jonkun toisen vanhaa, joltain toiselta lainattua, on ainakin joku toinen. Menestykseen mennessä kissaakaan ei ole ja kissa numero 2 ei ole hyvä nimi kissalle.

Minulta on kysytty, miksi muille on niin vaikea puhua. Muille ei ole vaikea puhua. On vaikea katsoa muita, kun heidän on vaikea puhua minulle. He vilkuilevat hermostuneesti pääni ympärille kiedottua huivia uskaltamatta kuitenkaan kysyä mitään.

Pahinta on se, että minä ymmärrän. Sillä olen kasvanut paikassa, missä mitään tärkeää ei sanottu ääneen. Missä piti pitää omat asiat itsellään ja ajan myötä opittiin olemaan hiljaa. Perhettä täytyi kunnioittaa. Tätini istui punaisenkirjavaksi verhoillulla sohvalla ja minä mietin Mukhtaria. Hän ei koskaan käynyt meidän talossamme, oppi olemaan hiljaa ja puhumatta tärkeistä asioista.

Odotin Mukhtaria yksin, eikä kukaan tiennyt.

”Mikä sinun nimesi on?”

”Vida.”

”Mä oon Hilma. Siis. Minun nimeni on Hilma.” Olen nähnyt tytön muutaman kerran aikaisemminkin keskuksella, hän erottuu joukosta hymysuineen.

”Ymmärrän kyllä. Voit puhua tavallisesti.”

Vaikka opiskelen ahkerasti ja vaikka monimutkainen kielioppi ja sanat muuntuvat vihdoinkin kokonaisiksi lauseiksi, se ei kuulosta minulta. Sen sijaan suomi tuntuu kovalta ja julmalta.

Mutta silti Hilma nyökkää iloisesti edelleen hymyillen, mutta onko tuo hänen isänsä, tuo punapaitainen mies, jolla on siniset silmät ja sävyt riitelevät ikävästi. Hilmalla on samanväriset silmät, mutta niiden kanssa on valittu kaunis, kallis, vaaleanharmaa villapaita.

”Mitä sä tykkäät Suomesta?”

”Ihan okei. Ei mitään valittamista.”

”Sulla on varmaan vaikea olla täällä? Tai siis. Niin.” Hilma jättää kysymyksen leijumaan. Hän katselee uteliaasti huiviani.

”Ai Suomessa? Täällä on ihan helppoa. Heillä on vaikeaa kotona.”

”Pidätkö sä jotenkin heidän kanssaan yhteyttä? Onko siellä asiat vielä huonosti? Tai no varmaan on. Sori, kun en mä tiedä hirveästi. Mut siis, jos sä haluat kertoa, niin kerro ihmeessä.”

Hilma on ensimmäistä kertaa hermostunut. Hän räplää kännykän kuoriaan ja farkkujen solkea ja hiuksiaan.

”Tiedätkö sinä jonkun sellaisen paikan, missä on kovempi ääni? Missä te käytte aina yhdessä?”

”Ai kahvila. Joo, mennään vaan. Mä sanon isälle vielä, että me mennään, niin se ei ihmettele.”

Hilma puhuu isänsä kanssa. He puhuvat liian nopeasti, joten en saa asioista selkoa. Puhuminen jännittää, mutta tarina polttelee kurkussa. Ehkä minä Hilmalle.

Enhän mä ymmärräkään. En mä mitenkään voi, kun en mä ole kokenut sanoja asioita. En lähellekään. Mutta mä kuuntelen sua kyllä.

Ä-kirjain ei toiminut ennen kännykässäni. Hilma auttoi minua korjaamaan sen ja kirjoitin hänen nimensä hienolla kalligrafiatussilla kalenterin kansisivulle omilla aakkosillani. Joimme suomalaista kahvia ja Hilma kertoi huolehtivansa sairaasta koirastaan ja kyseli minulta paljon.

Vastaukset tulivat helposti. Mukhtarin nimi putosi huulilta huomaamatta ja nyt tuo suomalainen tyttö tietää minun tarinani. Ei ymmärrä, mutta tietää sen ja kuuntelee. Ei vaan kerran, kahta tai kolmatta.

Hilma lupaa tulla minun luokseni ja sanon, ettei kissani pidä ihmisistä. Hilma vain nauraa, valo hammasraudoista välkkyen. Hänestä ei voi olla pitämättä.

Niinhän siinä kävi, että vaikka kissani ei pidä minusta, kissa pitää Hilmasta. Se istuu Hilman syliin ja ensimmäistä kertaa minunkin syliini, lopulta takaisin Hilman luo. Ja molemmat sinisilmäiset kehräävät ja tuijottavat minua.

Teen toivomuksen. Amal. Ehkä minä ja Mukhtar, tai vaikka joku suomalainen, katsomme heitä joskus samalla tavalla sylikkäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s