Lastenkirja eläinten puolella

Marianna Koljonen

Eläinten oikeudet, luonnon monimuotoisuuden suojeleminen ja ekologisuus voivat kuulostaa muotiaiheilta, jotka ovat nousseet keskusteluun vasta viime vuosituhannen vaihteessa, mutta itse asiassa eläinten asemaa ja oikeaa kohtelua on pohdittu vähintään viimeisten 2500 vuoden ajan. Myös lastenkirjallisuus ja eläinten puolesta puhuminen ovat kulkeneet käsi kädessä vuosisadasta toiseen. Tässä artikkelissa tarkastellaan lastenkirjallisuuden historiaa eläinten puolestapuhujan roolissa 1700-luvulta nykypäivään.

Didaktinen lastenkirja kehotti asettumaan eläinten asemaan

I am sure I shall never kill anything without first magnifying it in my mind, and thinking what it would say for itself if able to speak. (Trimmer, 1798, 123)

Olen varma, etten ikinä tapa mitään, ennen kuin suurennan sen omassa mielessäni ja ajattele, mitä se sanoisi, jos osaisi puhua. (käännös M.K.)

Kun lastenkirjallisuus muotoutui 1700-luvulla omaksi lajikseen, siihen liitettiin vahva eläineettisyys, ekologisuus ja julmuuden vastainen eetos. Tämän on katsottu johtuvan siitä, että lastenkirjallisuutta julkaisi ja kulutti uusi yhteiskuntaluokka, keskiluokka, joka halusi hyveellisyydellään erottua muista yhteiskuntaluokista (Melson, 2001, 169; Cosslett, 2006, 44-50, 63, 73, 78-83; Ratelle, 2015, 20, 23). Lastenkirjallisuuden tarkoitus oli sekä kasvattaa että viihdyttää lapsia. Kasvatusfilosofia omaksuttiin filosofi John Locken laatimasta hyve-etiikasta, jonka mukaan lasta tuli johdonmukaisesti kasvattaa hyveellisyyteen ja empatiaan, jotta hän ei turmeltuisi. Locken mukaan eläimet olivat tehtävään mitä oivallisin väline. Lapsille piti lukea Aisopoksen faabeleita ja heidän tuli hoitaa todellisia eläimiä kotipiirissään (Cosslett, 2006, 1, 9-11, 39). Locke uskoi myös, että eläinten julma kohtelu johtaa toistuessaan väkivaltaan ihmisiä kohtaan, kun taas hellä ja hoivaava suhde eläimiin vahvisti samoja piirteitä myös ihmisten välisissä suhteissa (Melson, emt.).

Locken innoittamana lastenkirjallisuus suhtautui eläimiin huomattavan empaattisesti.  Erityisesti varhainen lastenkirja vastusti eläimiin kohdistuvaa turhaa julmuutta: lasten ilkikurisia leikkejä, työväenluokan karkeita tapoja ja yläluokan hienostelusta johtuvaa eläinten satuttamista (kts. esim. Cosslett, 2006, Ratelle, 2015 ja Froid, 2016, 20, 46).

Lastenkirjallisuuden vahva eläinsuojelullinen ote ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä elettiin valistusaikaa, ja valistusajan merkittävä filosofi ja tiedemies René Descartes oli edeltävällä vuosisadalla julistanut eläimen olevan kone ja kyseenalaistanut eläimen kyvyn tuntea edes kipua (Aaltola, 2004, 33). Vain puoli vuosisataa Descartesin jälkeen lastenkirja kutsui lukijansa asettumaan eläinten asemaan, kysymään, ”mitä eläin sanoisi, jos se osaisi puhua” (Trimmer, 1798, 123). Se korosti kivuntunnon lisäksi esimerkiksi eläinten tuntemaa äidinrakkautta.

Faabeliperinteen esimerkin mukaan kirjalliset eläinhahmot antropomorfisoitiin eli kuvattiin ihmisenkaltaisina. Tärkein antropomorfismin keino oli ihmiskielen puhuminen (Cosslett, 2006, passim.). Valtaosa puettiin myös vaatteisiin, sijoitettiin ihmisasumusten kaltaisiin koteihin ja laitettiin kävelemään kahdella jalalla.

Lastenkirjallisuudessa suojeltavien eläinten kirjo oli laaja. Esimerkiksi useat 1700-luvun naiskirjailijat kehottivat soveltamaan lempeyttä myös hyönteisiä ja nilviäisiä kohtaan. Esimerkiksi etana tuntee ”vastenmielisyyttä”, kun tämän kovakuorista kehoa kosketaan:

Give but his horns the slightest touch,
His self-collecting power is such,
He shrinks into his house with much
Displeasure. (Smith, 1805, 18, ll. 9-12)

Ei tarvitse sarvia kuin vähän koskettaa,
niin etana itsensä kutistaa
ja hakee kodistaan suojaa

epämukavuudelta. (käännös M.K.)

Samoin lastenkirja tuomitsi jyrkästi siipien repimisen kärpäsiltä.

“Cruelty to animals, is disgraceful, and sinful. If I see even a young child, pull off the wings of an insect, or take the pains to set his foot upon a worm, I know that he has not been well-instructed, or else that there is something wrong and wicked in his heart” (Sigourney, 1839, 34).

Julmuus eläimiä kohtaan on häpeällistä ja synti. Jos näen aivan nuorenkin lapsen repivän siivet irti hyönteiseltä tai näkevän sen vaivan, että hän astuu madon päälle, tiedän, että häntä ei ole opetettu oikein tai sitten hänen sydämessään on jotain väärää ja häijyä. (käännös M.K.)

Lastenkirjailijat olivatkin hyvin yksimielisiä siitä, että pienimpiäkään eläimiä ei tulisi tappaa turhaan tai vahingoittaa heidän elinaikanaan. Muihin eläimiin liitetyt periaatteet eläimen asemaan asettumisesta ja tappamiskiellosta eivät kuitenkaan koskeneet koti- ja tuotantoeläimiä tai kaloja. On kiinnostavaa, kuinka lastenkirja pikemminkin puolusteli ihmisen oikeutusta tappaa ja syödä määrättyjä eläimiä. Lastenkirjailijoiden mukaan koti- tai tuotantoeläimet oli jo alkujaan luotu yksinkertaisiksi, likaisiksi ja arvottomiksi olennoiksi, joten ”kukaan ei kärsi [heidän] kuolemasta[an] (Trimmer, 1799, 41-42). Kuolleina nämä eläimet olivat kuitenkin monin tavoin hyödyllisiä (vrt. emt., 37-45).

Kirjat parantamassa eläinten asemaa käytännössä

1800-luvulla eläinten puolustaminen eteni kohti nykymuotoista eläinsuojelua niin lastenkirjallisuudessa kuin länsimaisissa yhteiskunnissakin. Tuolloin laadittiin ensimmäiset modernit eläinsuojelulait, perustettiin ensimmäiset eläinsuojelujärjestöt ja löytöeläinkodit. Imperialismin seurauksena kiinnostuttiin myös kasvisruokailusta, ja kiinnostusta vahvisti jo aiemmalla vuosisadalla alkanut keskustelu eläinten oikeuksista orjuuden lakkauttamista ajavien abolitionistien keskuudessa. Erityisen ansiokas oli antivivisektioliike, joka ajoi eläinkokeiden lakkauttamista jopa kansainvälisen konferenssin avulla (esim. Hopley, 1998, passim.).

Lastenkirjallisuuden puolella eläinten itsensä kirjoittamat omaelämäkerrat vahvistivat lastenkirjallisuuden eläineettistä eetosta (Cosslett, 2006, 63, 74, 78, 81). Eläinautobiografioissa aina hyveelliset aasit, hiiret, hevoset, koirat ja kissat kertoivat elämäntarinansa, joissa ihmisellä oli rooli sekä suurena hyvän- että pahantekijänä. Osa näistä kirjoista sisältää niin rankan väkivallan kuvausta, että niitä on vaikea mieltää nykymittapuulla lastenkirjoiksi. Väkivaltaa eivät myöskään tee pelkästään pahaksi leimatut aikuiset, vaan myös lapset itse. Julmuuksien kuvauksella olikin tärkeä didaktinen arvo, sillä lapsen muokkaaminen yhteisön tavoille oli kasvatuksen keskeinen tavoite.

Poikkeuksellinen suuri merkitys länsimaiseen eläinsuhteeseen on ollut etenkin Anna Sewelllin Uljaalla Mustalla (Black Beauty, 1877), Margaret Marshall Saundersin koirakirjoilla sekä Jack Londonin ja Ernest Thompson Setonin erämaakuvauksiin keskittyvällä tuotannolla. Näistä kaksi ensin mainittua ovat vaikuttaneet eläinten kohteluun varsin konkreettisesti. Uljasta Mustaa jaettiin tallipojille ja -mestareille, ja sen seurauksena hevosille tuskallisen ryhtiremmin käyttö lakkautettiin (Cosslett, 2006, 74, 81). Ryhtiremmi pakotti hevosen pään kohoasentoon, joka oli hevoselle tuskallinen ja haittasi tasapainoa. Kipakka-tamma kuvailee onnellisen lapsuuden viettäneelle Uljaalle Mustalle ryhtiremmiä näin:

[S]itten meidät myytiin eräälle hienostopiirien herrasmiehelle ja lähetettiin Lontooseen. Hevoskauppias oli ajaessaan käyttänyt ryhtiremmiä, ja se oli minusta inhottavinta mitä tiesin. Mutta tässä paikassa remmi kiristettiin vielä tiukemmalle, koska ajomiehen ja hänen isäntänsä mielestä näytimme uljaammilta, kun pää oli takakenossa. Olimme usein ajelulla puistossa ja muissa hienostopaikoissa. Sinä joka et ole koskaan joutunut pitämään ryhtiremmiä, et tiedä miltä se tuntuu; mutta voin sanoa että se on kauheata. (Sewell, 1877/2013, 29. Suom. Liisa Tuuliniemi)

Lisäksi teoksen ansiosta luovuttiin hevosen häntänikamien murtamisesta, minkä avulla hienoille vaunuhevosille saatiin loihdittua korkea hännäntyvi ja liehuva häntä ja tehtiin parannuksia hevosten koulutus- ja käsittelymenetelmiin, joiden väkivaltaisuutta Uljas Musta kuvasi lukijaa säälimättä. Kipakka jatkaa tarinaansa:

Lisäksi minulla oli terävät kaksoiskuolaimet. Ne repivät kieleni ja leukapieleni, ja kielestä vuotava veri värjäsi suusta roiskuvan vaahdon punaiseksi. Ja pahinta oli seistä tuntikausia paikoillaan odottamassa emäntää […]. Jos liikahti kärsimättömästi tai tömisti jalkojaan, ruoska oli heti niskassa. Se oli tehdä hevosen hulluksi. (emt.)

Uljas Musta ja Velvet

Marshall Saundersin kuuluisin teos, Beautiful Joe (1893, ei suom.) on puolestaan tositapahtumiin perustuva tarina ihmisten mielivallasta koiran näkökulmasta kerrottuna: korvien ja hännän typistämisestä sekä kaltoinkohtelusta ja pieksennästä, joka on vähällä johtaa Joen kuolemaan. Kirja voitti Humane Society -järjestön kirjoituskilpailun julkaisuvuonnaan, saavutti suuren lukijakunnan ja niitti mainetta ”koirien Uljaana Mustana”. Suomeksi on käännetty ainakin Saundersin Terri (Boy, the Wandering Dog, 1916). Se on tunnelmaltaan vähän kepeämpi kuin Beautiful Joe, mutta sekin kuvaa viiltävästi ihmisten typeryyttä ja julmuutta:

Jokin koiraparka menettää isäntänsä. Hän joutuu aivan suunniltaan ja juoksee ulvoen tiehensä. Joukko ihmisiä ryhtyy hätyyttämään häntä ja hän juoksee kunnes suu on aivan vaahdossa. Silloin hänet ammutaan. Se on muka vesikauhua, ihmiset sanovat. (Saunders, 1916/1948, 8. Suom. A. Londen)

Ei ole olemassa säälittävämpiä olentoja kuin sirkuseläimet. On surkeata nähdä eläinparkojen näyttämöllä esittävän liikkeitä, joita luonto ei ole niille tarkoittanut. Miksi apinan pitää ajaa pyörällä tai leikkiä palosotilasta? Olen nähnyt ihmisten nauravan koko sydämellään sellaisille tempuille, mutta he ovat mielestäni paljon tyhmempiä kuin ne eläinparat, joille he nauravat. (Saunders, emt., 54)

Myös Selma Lagerlöfin Nils Holgersonin ihmeellinen matka (Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige, 1906) ja Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (Jungle Books, 1894) ottavat kantaa kuvaamiensa villihanhiin, kotkiin ja bengalintiikereihin kohdistuvaan vainoon sekä eläinten elinalueiden hupenemiseen. Esimerkiksi Nils Holgerssonissa villihanhien pesintämatkaa Ruotsin Lappiin seurataan noidutun ihmispojan näkökulmasta. Vahingossa kyytiin joutunut Nils oppii nopeasti kunnioittamaan alituisessa vaarassa elävien hanhien ahkeruutta, viisautta ja yhteisöllisyyttä. Kun metsästäjät kohottavat aseensa hanhia kohti, Nils on ”tyrmistynyt. Ajatella, että joku haluaisi ampua sellaisia kuin Ahku ja Akta ja Kuokte! Ihmiset eivät tienneet mitä tekivät…” (Lagerlöf, 1962/1995, 29. Suom. Päivö Taubert)

Varhaista englantilaista lastenkirjallisuutta tutkinut Tess Cosslett (2006, 6-7, 180) on nostanut lisäksi esiin, että englantilaiset lastenkirjaklassikot, Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (Wind in the Willows, 1908) ja Beatrix Potterin laaja tuotanto, esittävät pienet, luonnonvaraiset eläimet elävät omissa, täydellisissä mikrokosmoksissaan, joita ihminen ei saa vaarantaa. Cosslettin mukaan teokset kannustavatkin lukijoitaan englantilaisen maaseudun, vesistöjen ja metsikköjen, säilyttämiseen. Englannin Järviseudun suojelu oli Beatrix Potterille elämänmittainen intohimo.

Potter's Pocket Books (Mrs Tiggy-Winkle)

Tiivistetysti voidaan sanoa, että varhaisen lastenkirjallisuuden eläimiin kohdistuvan empatian pääpaino oli hevosissa, lemmikki- ja luonnonvaraisissa eläimissä, julmuuden vastustamisessa ja elinympäristöjen suojelemisessa. Lukijan tunteisiin vedottiin useimmiten rinnastamalla ei-inhimillinen eläin ihmiseen antropomorfismin keinoin. Lukijaa ei säästelty, kun kirjat välittivät tietoa ihmisten harjoittamasta väkivallasta ja välinpitämättömyydestä muita eläimiä kohtaan.

Lastenkirjallisuudella on nähty oma osuutensa 1800-luvun eläin- ja luonnonsuojeluliikkeiden toiminnan käynnistymisessä, vaikka merkityksen laajuutta ja vahvuutta voi vain spekuloida. Suomessa eläinsuojelun ja lastenkirjallisuuden liitto oli eittämättä vahva, sillä suomalaisen lastenkirjallisuuden pitkäaikainen vaikuttaja Sakari Topelius perusti Suomeen maamme ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen, Majföreningenin, vuonna 1874. Alun perin pikkulintujen suojeluun keskittynyt yhdistys tunnetaan nykyään Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESYnä.

Notkahdus nostalgiaan, hevos- ja koirakirjoja

1800-luvun vaikuttava eläinsuojelu- ja eläinoikeuskehitys enemmän tai vähemmän katkesi maailmansotiin ja niitä seuranneeseen ydinsodan pelkoon. Eläinten oikeuksien ajaminen eläinkokeita vastustamalla koettiin sotavuosina epäisänmaalliseksi (Bates, 70, 88, 171-175), ja sotatoimet työllistivät myös eläinten oikeuksien edistämisessä aktivoitunutta yläluokkaa.

Myös ihmisten eläinsuhde oli murroksessa. Euroopan kasvukeskuksissa asutus alkoi siirtyä kaupunkeihin 1800-luvun lopulla. Toinen merkittävä käänne tapahtui 1900-luvun alussa, kun kodin piirissä suoritettu kotieläinten teurastus alkoi keskittyä laitoksiin asutustaajamien ulkopuolella (Lee, 2008). Pian tämän jälkeen eläintuotanto alkoi tehostua ja teollistua koneiden, lääkkeiden ja häkkikasvatuksen myötä, kun yhä harvempi tuotti ruokaa yhä useammalle. Lastenkirjallisuus ei reagoinut muutoksiin vaan jäi kuvaamaan maatilaidylliä, jossa ihmis- ja eläinlapset leikkivät hymysuisina keskenään.  Näin ollen tuotantoeläinten asema heikkeni sekä lastenkirjallisuudessa että sen ulkopuolella. Lehmät, siat, lampaat ja kanat, joihin aikaisemmin lähes jokaisella oli ollut jonkinlainen suhde tai kontakti, elivät nyt erityksissä ihmisistä ja koettiin arvokkaiksi vain välineellisen arvonsa vuoksi. Vuonna 1919 Britannian sikayhdistyksen perustaja Sanders Spencer puki tämän sanoiksi kirjoittamalla sian olevan ”viljelykasvit lihaksi muuttava kone” (1919, 132).

Hevonen oli toinen eläinlaji, jonka asema mullistui viime vuosisadan alussa teollistumisen ja autoistumisen seurauksena. Hevonen ei ollut enää välttämättömyys, vaan pikemminkin lemmikki. Samalla hevosesta tuli ikään kuin valtavien muutosten symboli, muisto menneistä ajoista. Seurakoirien määrä kääntyi kasvuun ikäihmisten jäädessä yhä useammin asumaan yksin maaseudulle.

Hevosista ja koirista muodostui siis eräänlaisia urbanisoitumisen voittajalajeja, joista julkaistiin 1900-luvun alkupuolen eläineettisesti laihoina vuosina tunteellisia ja eläinten ahdingosta kertovia kirjoja, kuten Enid Bagnoldin National Velvet (1935, samanniminen ruotsinnos), Eric Knightin Lassie-kirjat (1940-) ja Dodie Smithin Satayksi Dalmatian koiraa (1956, The Hundred and One Dalmatians).

Koirakirjat

Disney-elokuvina laajasti tunnettu tarina kertoo dalmatialaisen pennuista, joista teoksen kuuluisa pahis, turkiksia palvova Julmia de Vil, haluaa valmistaa koirannahkaturkiksia. Koiraturkikset voivat kuulua kaukaiselta aiheelta, mutta Euroopan unionin asetus koira- ja kissaturkisten vienti- ja tuontikiellosta astui voimaan vasta vuonna 2009. Lisäksi tekoturkiksen tai alkuperältään epäselvien turkistuotteiden seasta on löydetty koira- ja kissaturkista myös viime vuosina (esim. Farand, 2017), joten oikeastaan aihe on yhä ajankohtainen. Tarinan mukaan Smith sai idean kirjaansa, kun hänen ystävänsä oli pohtinut, että Smithin Pongo-nimisestä dalmatialaisesta saisi kauniin turkin.

Tarinan roisto, Julmia, on todellinen julmuuden ruumiillistuma. Hän on niin paha, että pippuroi kaiken mitä syö. Vaikka kirjan kaikki hahmot ovat karikatyyrimäisiä, Julmian kammottavuus ei jätä sijaa tulkinnoille; turhamaisuutta ja materiaa rakastava ihminen on paha. Julmia paljastaa tunteettomuutensa kertoessaan itsestään kissan omistajana kirjan alkupuolella:

”Minä olen hukuttanut tusinoittain kissani penikoita. Se valitsee aina jonkin kurjan kulkurikatin pentujensa isäksi niin ettei niiden elättämisessä mitään järkeä ole.”

”Kyllä kai sinä sentään annat sen pitää edes yhden ainoan pennun?” sanoi rouva Dearly.

”Jos minä tekisin niin, niin sittenhän minä hukkuisin kissoihin”, sanoi Julmia. (Smith, 1966, 21. Suom. Aili Nissinen)

Myöhemmin Julmian pahuus ja eläinten välineellistäminen saavuttaa huippunsa:

Minusta on ihan samantekevää miten te tapatte nuo pienet pedot. Hirttäkää ne, tukehduttakaa ne, heittäkää ne katolta maahan – johan nyt on ihme, onhan olemassa monta aivan ihanaa tapaa tappaa. Minä toivon että minulla olisi aikaa itse ryhtyä toimiin.” […] ”Hyvää yötä, inhottavat pienet otukset”, hän sanoi. ”Minä pidän teistä paljon enemmän sitten kun te olette turkiksia ettekä pentuja.” (emt., 122-123)

Julmia tietää siis ”aivan ihania” tapoja tappaa ja toivoisi voivansa tappaa pennut itse. Lisäksi hän avoimesti myöntää, jopa leuhkii, rakastavansa koiria vasta kuolleina. American Film Institute onkin valinnut Cruella de Vilin henkilöhahmon elokuvahistorian 39. suurimmaksi pahikseksi. Yhdeksän dalmatiankoiraa elämänsä aikana omistanut Smith puolusti myös kulkukoiria ja löytöelänkoteja jatkoromaanissaan Tähtihaukku (1967, The Starlight Barking).

Dodie Smithin klassikko on kiinnostava sikälikin, että turkiseläimistä on kirjoitettu varsin vähän lastenkirjoja, poikkeuksena Juri Kovalin romaani Napakettu Napoleon Kolmas (1975). Se kertoo poikkeuksellisen kauniin turkistarhaketun pyrkimyksestä vapauteen, tunturialueiden säkenöiville hangille.

Uusi kiinnostus eläinsuojelua ja eläinten oikeuksia kohtaan

Paluu takaisin eläinoikeuskysymysten pariin tapahtui oikeastaan vasta tiedostavalla 1970-luvulla, samaan aikaan kuin moderni, länsimainen eläinoikeusliike syntyi Peter Singerin, Tom Reganin ja Mary Midgleyn kaltaisten filosofien tekstien synnyttämän liikehdinnän myötä. Erityisesti Singerin Animal Liberation (1975, suom. Oikeutta eläimille) aktivoi ihmisjoukot protestoimaan, boikotoimaan ja laatimaan vetoomuksia eläinten puolesta. Eläinoikeusaktivismi oli alkanut jo hieman aiemmin metsästyssabotaasilla.

1970-luvulla eläinaktivistit alkoivat kampanjoida erityisesti eläinkokeita vastaan, samaan aikaan kuin nuortenkirjallisuus tarttui eläinkoeaiheiseen. Daniel Keyesin varhainen scifiklassikko Kukkia Algernonille (Flowers for Algernon, 1959, laajennettu versio 1966), Robert O’Brienin Rouva Frisby ja ruusupensaan viisaat (1970, Mrs Frisby and the Rats of NIMH), William Kotzwinklen Doktor Ratte (1976, ei suomennosta) ja Ulla-Maija Aaltosen Kani ei osaa itkeä (1978) ovat esimerkkejä eläinkokeiden käsittelystä nuortenkirjallisuuden parissa. Nuortenkirjallisuuden avautuminen eläinoikeuskysymyksille on tärkeää myös siksi, että aiheet siirtyvät usein nuortenkirjasta lastenkirjaan (Heikkilä-Halttunen, 2010, 18).

1970-luvulla lastenkirja koki myös sisäisiä muutoksia. Kielteiset tunteet ja vakavat aiheet kuten avioerot, ympäristöhuolet ja rauhanliike murtautuivat lasten kuvakirjaan (Heikkilä-Halttunen, 2010, passim.). Samalla lastenkirjallisuudessa tartuttiin uudelleen tuttuun luonnonvaraisten eläinten ja elinalueiden tuhoutumisen aihelmaan Richard Adamsin Ruohometsän kansan (1972, Watership Down) suuren suosion innoittamana. Teosta seurasi joukko muita eläindystopioita ja kannanottoja luonnon suojelemisen puolesta aina Kaukametsän pakolaisista (Animals of Farthing Wood, 1979-1992) Jukka Parkkisen Korppi-kirjoihin (1978-1985). 1970-luvulla Ranskassa luotu Barbapapa-kirjasarja otti voimakkaasti kantaa ympäristökysymyksiin, kuten saastuttamiseen, ja myös valikoituihin eläinoikeuskysymyksiin, kuten metsästykseen, valastukseen, härkätaisteluihin ja eksoottisten villieläinten viihdekäyttöön (mm. Barbapapan arkki, 1975; Barbapapan matka-arkku, 1976).

barbapapan-arkki_kansi.jpg

1970-luvun jälkeen eläinoikeuskysymys on säilynyt vaihtelevilla nimikemäärillä lastenkirjallisuuden aihevalikoimassa. Kotimaisista lastenkirjoista kantaaottavuudessaan kiinnostava on Kirsi Kunnaksen Sirkusjuttuja (1985), joka kuvaa sirkuslaisten, niin ihmisten kuin muidenkin eläinten, kaksoiselämää sirkuksessa: yhtä lavalla ja toista kulisseissa.

Siivet leikattuina
keinuu vanha Maija
Sirkus-Papukaija
lintuhäkin orrella
sulat meikattuina.

Kun ei enää kynnet kestä
keinuvalla korrella
kuolee vanha Maija
Sirkus-Papukaija.
Ja mikään ei sen sielua
lentämästä estä.

(Kunnas, 1985, 15)

Sirkusjuttuja_kansi

Runon vangittu ja silvottu vanha Maija voi saavuttaa lopullisen vapauden vain kuollessaan. Samaa ajatteli Skansenille teljetty Gorgo-kotka Nils Holgerssonissa vuosisadan alussa. Kunnas kirjoitti samaan kokoelmaan murheellisia runoja myös eksoottisista villieläinlajeista, kuten norsusta, ”jolla on unelma / kulkea norsun takana // kärsä kiinni hännässä, / häntä kärsänmännässä / norsun takana norsu, /” (emt., 19) ja tiikeristä, joka ”unissakin pelkää[n] / että saa[n] selkään / elle[n] karju ja ole julma /” (emt., 8). Kunnaksen teos oli erittäin ajankohtainen, sillä Suomi kielsi villieläinten käytön sirkuksissa seuraavana vuonna. Kielto ei edelleenkään koske merileijonia.

Eläinoikeuskirjojen määrä kasvaa 2010-luvulla

1990- ja 2000-luvuilla lastenkirjallisuuden eläinsuojelu- ja eläinoikeuseetos on vahvistunut. Trendi ei ole Suomessa aivan yhtä selvä kuin esimerkiksi englannin-, saksan-, espanjan- ja ranskankielisissä maissa, joissa etenkin 2010-luvulla lasten kuvakirja on tarttunut vahvasti juuri eläinoikeuskysymyksiin: vastustamaan eläintarhoja, kannustamaan kodittomien koirien ja kissojen adoptoimiseen, puolustamaan vihattuja petoeläimiä kuten susia ja kannustamaan veganismiin. Eläinkoevastaisia kirjoja on lapsille kirjoitettu ainakin neljä, espanjan, saksan ja englannin kielillä. Kiinnostavaa eläinoikeusnäkökulmasta on myös se, että kirjojen päähenkilöiksi ovat suloisten beaglekoirien ja kaniinien lisäksi päässeet eläinkokeiden bulkkieläimet, hiiret.

Yksi huomionarvoinen teos on pitkän linjan sveitsiläisen kirjailijan Olivier Silligin kuvakirja Un poisson tricolore (2016, ei suom.). Se on luultavasti ensimmäinen kirja – ainakin Astrid Lindgrenin Saariston lasten (1965, Vi på Saltkråkan) jälkeen – jossa problematisoidaan kalastus ja kalojen tappaminen. Kirja kuvaa kalastusta nautinnollisena vapaa-ajan ajanvietteenä, kunnes perheen isä ja hänen lapsensa kohtaavat upean kolmivärisen kalan.

Nakki lautasella kansi

Toki Suomessakin on julkaistu eläineettisesti kiinnostavia teoksia. Elina Lappalaisen ja Christel Rönnsin Nakki lautasella – Mistä ruoka tulee? (2015) oli tärkeä tienavaaja eläimet vakavasti ottavalle lastenkirjallisuudelle Suomessa ja merkittävä siksikin, että se lienee maailman ainoa nykymuotoisesta eläintuotannosta kirjoitettu, lapsille suunnattu tietokirja. Antti Nylénin ja Ilja Karsikkaan Eino ja suuri possukysymys (2018) käsittelee lähinnä eläinten syömisen problematiikkaa ja veganismia ja Elina Koivusen nuortenromaani Ailitza eli Kävelevä maailma (2018) eläinten syömisen etiikkaa.

onni-poika-saa-elainystava_kansi_iso

Aivan pienillekin lukijoille soveltuva, Sanna Pelliccionin kirjoittama ja kuvittama Onni-poika saa eläinystävän (2017) antaa hyviä neuvoja yhteiseloon pienikokoisten lemmikkieläinten kanssa ja päättyy pohdintaan siitä, saako eläintä oikeastaan edes pitää häkissä. Myös Suomen kodittomien kissojen katastrofaalinen tilanne on välittynyt lastenkirjoihin; siitä on kirjoitettu kaksikin teosta, Terhi Kankaan ja Anna Aallon Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana (2017), joka lahjoittaa osan tuotoistaan SEY – Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitolle sekä Meri Heikkilän ja Marjo Nygårdin selkokielinen Kissatalon asukit (2017). Lisäksi Marika Maijalan kirjoittama ja kuvittama Ruusun matka (2018) kertoo hieman etäännytetysti rescuekoiran tarinan ankeilta vinttikoiraradoilta koiranarvoiseen elämään.

Ruusun matka

Luonnonvaraisia eläimiäkään ei ole unohdettu. Pasi Pitkäsen kirjoittama ja kuvittama Kadonneiden eläinten saari (2018) lähestyy käynnissä olevaa eläin- ja kasvilajien sukupuuttoaaltoa jännittävän seikkailukertomuksen muodossa. Runsaasti ja intensiivisesti kuvitetussa kirjassa joukko sukupuuttoon kuolleita eläimiä asuu saarella, jonne he haluavat pelastaa myös lähes kadonneen barbarileijonan. Napatessaan leijonanpennun salaperäinen olento tulee kaapanneeksi myös Matias-pojan pikkusiskon. Kun Matias ja Jenni alkavat ymmärtää, mistä on kysymys, he vannovat, etteivät anna enää yhdenkään lajin kuolla sukupuuttoon. Ana Lucasin alun perin portugalinkielinen Valaan kertomuksia (2017, Crónicas de uma Baleia) kertoo puolestaan maapallon valtamerien uhista: muoviroskasta, kalastuksen haitoista ja valaanpyynnin julmuudesta. Kirjan minäkertojan, sinivalas Julian, päätössanat summaavat hyvin uusimman eläinoikeustietoisen lastenkirjan sanomaa:

Olisi hyvä, jos ihmiset ajattelisivat enemmän kaikkia eläviä olentoja. Kaikki me haluamme elää ja olla onnellisia. Kunpa voisimme elää sovussa ja toisia vahingoittamatta. (Lucas, 2018, 44. Suom. Antero Tiittula)

Lisää eläinten oikeuksista lastenkirjallisuudessa voi lukea tämän lehden artikkeleista ” Eemelin Possuressusta Einon possukysymykseen – eläinten syömisen problematisointi lastenkirjallisuudessa” sekä ”Kouluesitelmistä salakuvaamiseen – eläinaktivismia suomalaisissa nuortenromaaneissa”.

Lähteet

  • Aaltola, Elisa 2004: Eläinten moraalinen arvo. Helsinki: Vastapaino.
  • Bates, Alan William Hugh 2017: Anti-Vivisection and the Profession of Medicine in Britain. Anti-Vivisection and the Profession of Medicine in Britain. A Social History. London: Palgrave Macmillan.
  • Cosslett, Tess 1988/2006: Talking Animals in British Children’s Fiction, 1786-1914. Aldershot: Ashgate.
  • Farand, Chloe 2017: “’Faux fur’ found in high street shops actually from animals”. 10.4. 2017 The Independent. https://www.independent.co.uk/news/uk/home-news/cat-fur-sold-faux-fake-missguided-shoes-house-of-fraser-shops-humane-society-international-hsi-eu-a7676741.html. Luettu 6.5. 2019.
  • Heikkilä-Halttunen, Päivi 2010: Minttu, Jason ja Peikonhäntä. Lastenkuvakirjoja kipeistä aiheista. Helsinki: Avain.
  • Hopley, Emma 1998: Campaigning Against Cruelty: Hundred Year History of the British Union for the Abolition of Vivisection. London: BUAV.
  • Lee, Paula Young 2008: Introduction: housing slaughter. Teoksessa Paula Young Lee (toim.). Meat, Modernity and the Rise of the Slaughterhouse. Lebanon, NH: U of New Hampshire P. pp. 1–12.
  • Melson, Gail F., 2001: Why the Wild Things Are. Animals in the Lives of Children. Cambridge, Massachussets and London: Harvard University Press.
  • Ratelle, Amy 2015: Animalism and Children’s Literature and Film. New York: Palgrave Macmillan.
  • Sanders, Spencer 1919: The Pig, Breeding, Rearing, and Marketing. London: C. Arthur Pearson Ltd.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s