Lukemisen arvostus kulkee sukupolvien ketjussa

Ulla-Maija Vanha-aho

Lukemisen arvostus kulkee sukupolvien ketjussa

Isän tyttö

Minulla oli vanha isä 1950-luvun mittapuun mukaan. Hän oli syntynyt 1912 ja itse olen syntynyt 1954. Olen kasvanut Etelä-Pohjanmaalla maatalon lapsena. Elämä oli työtä aamusta iltaan, mutta isäni halusi elämäänsä muutakin kuin työtä.  Hän soitti viulua, urkuja, johti kuoroa ja lauloi mieskuorossa. Nuorena hän oli ollut mukana myös nuorisoseuratyössä. Isälläni oli ollut kova halu opiskella, mutta hänellä ei ollut mahdollisuuksia lähteä koulutielle. Maatila tulisi jäämään isälle.

Isälläni oli kuitenkin into ja halu kehittää itseään. Hän opiskeli kirjekurssina mm. pikakirjoitusta ja englannin kieltä, harvinaisia aineita siihen aikaan. Hyvää aikaa lukea kirjoja oli tukki- ja heinäkuorman päällä matkatessa. Isä oli hankkinut itselleen tietosanakirjasarjan Tiedon portaat. Se oli minun ensimmäinen ”sarjakirjani”. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana. Muistan elävästi, kuinka nautin tietosanakirjojen lukemisesta kesäisen lämpimällä vintillä. Myöhemmässä elämässäni olin tuleva tutustumaan moniin tietosanakirjoihin.

Siihen aikaan kirjoja ei lapsille ainakaan meillä ostettu. Ensimmäinen kirjani oli jokin uskonnollinen  kuvakirja ja mikä hienointa – se oli värillinen. Sain sen muistaakseni kinkereiltä. Muistan vieläkin, kun kävelin iloisesti hiekkatietä hypellen kohti kotia. Isompien sisarusten koulukirjat olivat tärkeitä ja tutustuin niihin aina, kun se oli mahdollista. Oi, ne ihanat aapiset! Kun pääsin keskikouluun, isäni halusi ostaa minulle oman tietosanakirjasarjan nimeltään Suuri tietokirja. Kun sen sain, päätin lukea kaikki kahdeksan osaa alusta loppuun. Ensimmäisen osan loppupuolelle jossain vaiheessa muistaakseni pääsin. Sarja on vieläkin minulla, en voi sitä heittää pois. Se on muisto isästäni ja isän kannustuksesta kirjojen pariin.

Kansakoulu ja kirjojen ihmeellinen maailma

Osasin siis lukea jo kouluun mennessäni. Mikä maailma olikaan edessäni, kun koulun kirjakaapin ovet avautuivat. Joka lauantai oli lainaustunti. Ensimmäinen kirja, jonka lainasin oli Robinson Crusoe. Se oli pienikokoinen ja siinä oli muistini mukaan värilliset kuvat. Muistan sen hetken elävästi, kun luin tuota kirjaa. Voiko jotain tällaista olla? Pääsin seikkailemaan aivan minulle tuntemattomaan maailmaan.

Omat ympyräni olivat olleet tuohon asti tosi pienet. Omalla kotikylällä ei ollut paljon tapahtumia. Tärkeintä olivat leikit ihanien lapsuudenystävien Irmelin, Sinikan ja Aulin kanssa. Ei tuolloin ollut vielä televisiotakaan. Oli vain radio, ja kotiin tuli muutama lehti. Olin kuitenkin kiinnostunut jo pienestä pitäen kaikesta, mitä maailmassa tapahtui, jopa politiikasta.

Kaikkein parasta koulun ekaluokilla oli, kun opettaja luki satuja ääneen. Kotona ei satuja ollut luettu. Ei ollut kirjahyllyä eikä satukirjojakaan. Vieläkin melkein hengästyttää, kun ajattelen itseäni pienenä koululaisena ja satujen kuuntelijana (olin jo silloin ilmeisesti hyvä kuuntelija – nykyisin olen intohimoinen äänikirjojen kuuntelija). Koskettavin satu oli Koivu ja tähti. Toivoin, että en joudu lukemaan sitä ääneen luokassa. Pelkäsin, että alan itkeä lukiessani. Olin hyvin ujo ja arka. Vaikka olin ujo, minulla oli kuitenkin selvä päämäärä. Halusin keskikouluun, jossa saisin oppia monenmoista. Odotin erityisesti, että pääsen opiskelemaan ruotsin kieltä. Isoveljen pienestä sanakirjasta olin lukenut jo ensimmäisen sanan abborre eli ahven.

Lukuinto jatkuu

Isäni ja myös äitinikin kannustivat lähtemään keskikouluun. Koskaan he eivät sanoneet poikkipuolista sanaa, kun näkivät minut kirjojen parissa.  Tunnollisena hoidin kuitenkin aina ensin oman osuuteni töistä, niin tiskaamiset, siivoamiset kuin harventamiset. Jo pienestä pitäen kuului maatalossa osallistua työntekoon.

Isossa pohjalaistalossa asui monta sukupolvea: äiti, isä, sisarukseni, mummo, eno ja enon vaimo Saima. Saiman tärkeimmät elämänarvot olivat työnteko ja uskonto. Hän oli erityisen kova hoputtamaan meitä neljää sisarusta töihin. Saiman pari kommenttia ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Tapanani oli karata kirjojen pariin aina, kun mahdollista. Kerran kun Saima näki minut taas lukemassa, hän sanoi: ”Romaania täällä vaan luetaan”. Romaani oli jotain syntistä, niin sen tulkitsin. Niin sitä mentiin johonkin puuhaan ja lukemiset jäivät siltä erää. Olin tuolloin jotain 9-vuotias ja ajattelin: ”Jos minulla on joskus omia lapsia, he saavat lukea niin paljon kuin haluavat”.

Toinen Saiman lausahdus pahoitti mieleni erityisesti. Minulla oli ollut usein päänsärkyä jo ihan pienestä pitäen. Olin ollut ensimmäistä päivää keskikoulussa. Jo koulussa päätäni alkoi särkeä ja kotiin tultua jouduin petiin. Minut nähdessään Saima totesi: ”Ei tullut tuosta tytöstä koululaista”.  Ajattelin mielessäni, että näytän vielä sinulle. Vaikka lukuisat päänsärkykohtaukset haittasivat kouluaikaani, eivät ne estäneet minua kulkemasta kohti unelmaani käydä kouluja.

Kirjat vievät mennessään

Mietin tätä kirjoittaessani, mistä sain vinkin lukea Blytonin Viisikko-sarjan kirjat ja mistä lainasin ne. Minulla on mielikuva, että kirjoja ei ollut koulun ”kirjastossa” vaan lainasin ne kirjastoautosta. Kirjastoauto taisi tulla koulun pihaan illalla kerran viikossa. Lukuvinkkejä saatiin varmaan kavereilta.  Viisikko-sarjasta tuli heti suosikkisarjani. Oli aina jännittävää päästä aloittamaan sarjan uusi osa.

Kirjat täytyi lukea ihan ahmimalla. Kirjat mullistivat omalla tavallaan maailmani. Kirjoissa tapahtui seikkailuja, joita omalle kohdalleni en olisi voinut edes kuvitella. Hassua, kaikki Viisikkojen lukijat muistavat varmaan herkulliset eväskorit. Leipien välissä oli jos jotain erikoista. Tuohon aikaan, kun kirjoja luin, Suomen kouluissa ei ollut joka päivä lämmintä ruokaa ja sen takia oli otettava omat eväät mukaan. Itselläni oli eväänä maitoa ja leipää, jonka päällä oli pelkästään voita.

Viisikkojen innoittamana täytyi lukea tietenkin myös Seikkailu-sarja. Muistan varmasti, että luin ensimmäiseksi osan Seikkailujen saari. Kaikki muutkin osat kyllä luin. Niissä oli jo vähän enemmän haastetta ja olivat paljon paksumpiakin kuin Viisikot. Päähenkilöinä oli taas kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Kirjat veivät lukijan moniin mielenkiintoisiin ja jännittäviin paikoihin. Kirjat kävivät jopa  matkakirjoista, sillä niissä seikkailtiin muistaakseni eri maissakin. Jännityksen takia niitä tuli kuitenkin luettua. Näin vuosikymmeniä jälkeen päin en pysty erittelemään ja arvottamaan Blytonin kirjasarjojen paremmuutta. Koska Viisikko-sarjan luin ensimmäisenä, se on jäänyt kai sen takia mieleenpainuvimmaksi lukukokemukseksi. Sos-sarja jäi lukematta ja Salaisuus-sarjaa olen lukenut kai sieltä täältä.

Olin jotain kymmenen hujakoilla lukiessani ensimmäisen Tiina-kirjan. Anni Polvan Tiina-sarja oli ihanaa ja nopeaa luettavaa. Siinä ei kauan mennyt, kun kirja oli jo luettuna. Onneksi kirjoja oli jo tuohon aikaan monta. Tiina-kirjojen kautta tuli peilattua paljolti omaa elämääni maaseudulla. Kesä ja aurinko kuuluivat yhteen, mutta toivoin aina välillä hartaasti sadetta. Silloin saisi vapaata viinimarjojen poiminnasta ja porkkanan harvennuksesta. Olisi mahdollisuus keskellä päivää kipaista vintille peiton alle, kuunnella sateen ropinaa ja lukea Tiina-kirjoja.

Tiinan elämä oli niin jännittävää ja erilaista kuin omani. Tiina oli reipas ja reilu. Olisin halunnut olla yhtä rohkea ja tomera kuin Tiina. Tiina asui kerrostalossa, itse en ollut kerrostaloja nähnytkään.  Tiina oli aikamoinen unikeko ja kouluun herääminen oli muistini mukaan vaikeaa. Itse taas olin aamuvirkku. Myöhästyin vain kerran koulusta koko koulu-urani aikana. Tiina ei ollut käsityöihminen. Itse sitä vastoin tein jo tosi pienenä kaikenlaisia käsitöitä kirjailusta virkkaukseen. Juha oli mielessäni juuri niin ihanan söpö ja kiltti poika kuin luokkani kivoimmat pojat. Joskus harmitti kirjoja lukiessani, kun Juha ja Tiinan veli olivat sitä mieltä, että tytöistä ei ole mihinkään.

En tiennyt tuolloin kirjoja lukiessani, että kirjan tapahtuvat sijoittuvat Anni Polvan lapsuuden maisemiin Tampereelle. En osannut itse sijoittaa kirjojen tapahtumia mihinkään erityiseen kaupunkiin. En ollut käynyt naapuripitäjää kauempana, ja Tampere oli vielä hurjan kaukana.  Ei ollut Googlea, josta olisi voinut etsiä tietoa. Ei ollut ketään vanhempaa, joka olisi meille kertonut. En olisi osannut edes kysyä. En voinut tuolloin arvata olevani myöhemmin mukana ideoimassa ja toteuttamassa Tampereen ensimmäistä raittia eli Anni Polva-raittia yhdessä upeiden kollegojen kanssa. Tampereen kulttuuriraiteista on tullut sittemmin menestys. Anni Polva-raitti on kunnianositus Anni Polvan pitkälle uralle. Hänen kirjojensa kautta niin monet sukupolvet ovat päässet nauttimaan Tiinan seikkailuista ja lukemisen ihanuudesta.

Seuraava lukemani sarjakirja olikin sitten jo Rauha S. Virtasen Selja-kirjat. Taisin olla jotain 12–13-vuotias sarjaa aloittaessani. Päähenkilöinä oli neljä tyttöä, aivan kuten meidän neljän tytön oma Nappikerho. Seljan tytöissäkin perustettiin oma kerho, olikohan se näytelmäkerho. Kirjoissa oli sellaisia teemoja, jotka mietityttivät mm. äidin kuolema ja uusi äiti. Kaikilla kavereillani oli äiti ja isä ja paljon sisaruksia. Vaikka oli köyhää, jokaisella meistä oli perusperhe. Itse olin äidin tyttö. Suurin pelkoni oli, mitä jos äiti sairastuu ja kuolee. Rukoilin joka ilta, että äiti ja isä pysyisivät terveenä.

Seljan tytöt olivat kaikki hyvin persoonallisia. Tässäkin kohtaa ajattelin meidän omaa Nappikerhoa. Meissä oli reippaita, ujoja, rämäpäitä ja estyneitäkin. Jokaisella meistä oli unelmia ja varmaan osin ne toteutuivatkin, niin oli Seljan tytöilläkin. Heillä oli haaveita tulla mm. näyttelijäksi tai balettitanssijaksi. Itse en olisi voinut tuollaista kuvitellakaan – esiintyä nyt julkisesti jossain. Salaa kuitenkin lauloin korkealta ja kovaa peräkärryjen päällä ja kuvittelin tulevani joskus laulajaksi.

Kirjoissa oli paljon kosketuspintaa omaan elämääni jo sen takia, että olen syntynyt 1950-luvun alussa. Isäni oli ollut sodassa, kuten Seljan tyttöjen isäkin. Elettiin sodan jälkeistä vaatimatonta elämää. Vaatimatonta elämä oli Selja-kirjoissakin. Isä oli ollut keuhkotautiparantolassa kuten sukulaisistani joku, joku heistä oli kuollutkin tuberkuloosiin. Totta kai oli mukava lukea myös kirjoja, joissa puhutaan pojista, ihastuksista ja tykkäämisistä. Pojistahan sitä tuossa iässä usein ystävien kanssa puhuttiin. Kaiken kaikkiaan Selja-kirjat ovat jääneet lukuelämyksenä vahvasti mieleen. Ne tekivät vaikutuksen nuoreen lukijaan monella tapaa ja innostivat etsimään aina vain uutta luettavaa.

En tuolloin uskonut tapaavani itse kirjailijaa. Kuvittelin hänet jo hyvin vanhaksi kirjoja lukiessani. Kun muutin Tampereelle, jossain vaiheessa tajusin, että Rauha S. Virtanen asuukin Tampereella, eikä ollut vielä silloinkaan ikäloppu. Tyttäreni haastatteli häntä yläasteella äidinkielen esitelmää varten. Hän kertoi, kuinka mukavasti haastattelu oli sujunut. Esitelmästäkin tuli hyvä. Itse tapasin kirjailijan Nekalan kirjastossa. Kirjastonjohtaja Marke Könösen laajaan verkostoon kuului myös kirjailija Virtanen. Jotain projektia silloin kai suunniteltiin. Olihan sekin hieno hetki. Palautui mieleen taas kesäiset päivät Selja-kirjojen parissa. Ajattelen lämmöllä niitä lukuhetkiä.

Äitinä satujen ja tarinoiden lukijana

Yritin laskea, kuinka monta tuntia olen käyttänyt elämästäni kolmelle omalle lapselle lukiessani. Pari tuhatta tuntia ainakin. Luin lapsille joka ainoa ilta. Miehenikin lukee paljon ja arvosti satuhetkiä. Lapset eivät vaan tykänneet isän lukemisesta, koska isä tapasi aina välillä haukotella. Äiti oli lasten mielestä parempi lukija ja sen teinkin mielelläni. Äidin ääni miellytti erityisesti keskimmäistä. Hän sanoi 5-vuotiaana, että äidin pitää lukea, koska äidillä on niin klassinen ja sävyisä ääni. Hieno sanavalinta, josta kuulee sen, että lapselle on luettu. Noina päivän parhaimpina hetkinä luettiin ensin kuvakirjoja ja sitten kaikki lastenkirjallisuuden klassikot. Sarjoista tulevat mieleen Pekka Töpöhäntä, Fedja-setä, Muumi-kirjat, Kurenneniemen Anneli ja Onneli-kirjat, Lewisin Narnia-sarja, Astrid Lindgrenin melkein koko tuotanto ja niin edelleen. Valituksi lukulistalle tulivat kirjat, jotka miellyttivät lukijaa eli äitiä. Niitä tuli raahattua kirjastosta kassikaupalla. Samoja kirjoja ja sarjoja tulisi tyttäreni myöhemmin lukemaan lapsilleen.

Tyttäreni äiteinä

Vanhempi tyttäreni lukee edelleenkin iltaisin nyt 10- ja 11-vuotiaille pojilleen, vaikka pojat itsekin lukevat ahkerasti. Tyttäreni on kysynyt lukuvinkkejä, ei niinkään uusista kirjoista vaan niistä, joita yhdessä luettiin. Mikä olikaan se ja se kirja, ja sitten hän kuvailee tapahtumia. Milloin oli kyseessä Uspenskin alas taikavirtaa, milloin Somersalon Mestaritontun seikkailut. Äidin ahkeran iltasatulukemisen myötä on alkanut myös poikien oma lukuharrastus. Yksi hauskimmista iltasatukirjoista vuosien saatossa taitaa olla Veera Salmen Puluboi-kirjat. Kirjat eivät tainneet juuri nukuttaa, sillä niin iloista naurua makuuhuoneesta kuului tämän tästä. Kirjat tuli luettua heti niiden ilmestyttyä.

Toisella tyttärelläni on nyt 2-vuotta täyttänyt Linnea. Linnea on selannut ja tutkinut kirjoja vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa pienestä pitäen. Kirjoja on ollut aina tarjolla paljon.  Isojen serkkujen kuvakirjat ovat tulleet kierrätyksenä uudelle lukijalle. Joukossa on myös omien vanhempien ihkaomia lapsuuden kirjoja. Pienten sarjakirjoista Linnealla on hyllyssään ainakin Aino-kirjoja, Onni-kirjoja ja Sammakko-kirjoja. Muumit ovat hahmoina suosikkeja, ja ikäiselle sopivaa Muumi-kirjaa toivottiin taas pukinkonttiin. Kuvitus on tuossa vaiheessa tärkeää, mutta koska Linnealle on luettu pienestä pitäen, hän kuuntelee nykyisin yllättävän pitkiä tarinoita suurella mielenkiinnolla. 

Anekdoottina ja esimerkkinä siitä, mihin lapselle lukeminen johtaa:  Mummi antoi Linnealle paperia ja kynän. Linnea alkoi piirtää ympyröitä. Mummi kysyi: ”Mitä piirrät?” Linnea vastasi: ”Kirjoitan näytelmää.” Uskomatonta, mistä voi tietää tuollaista muusta kuin kirjoista. Taitaa tulla näytelmäkirjailija, kun on syntynytkin Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta.

Tyttärenpojatkin ovat innostuneet kirjoittamisesta. Tyttärenpoikani André on alkanut kirjoittaa kirjaansa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti ensin käsin, mutta siirtyi sittemmin kirjoittamaan tietokoneelle. Mummin mielestä kirja alkaa oikein mielenkiintoisesti. Kirja taitaa tällä hetkellä olla tauolla, mutta hitaasti hyvä tulee. Isoveli Axel on erityisen taitava kirjoittaja myös. Äidinkielen numero on kiitettävä. Kuten kaikissa tutkimuksissa on todettu, lukemisella on suuri merkitys moneen asiaan – erityisesti kirjoittamiseen.

Mummien ja pappojen tärkeä tehtävä

Isovanhempana olo on ihanaa. Yhtenä mukavimpana tehtävänä on lukea lastenlapsille. Ne ovat hienoja ja herkkiä hetkiä. Ensin kirjat toimivat lelujen korvikkeena. Jos mummit ja papat eivät jaksa leikkiä, on mukava ottaa kirja käteen ja nauttia yhdessäolosta siten. Sitten alkaakin kohta ihan oikea lukeminen ja tarinoihin keskittyminen. Sitä voi jatkaa isoksi asti. Isovanhemmille tulee joskus myös iltasatujen lukemisen vuoro. Sadut ja tarinat rauhoittavat mukavasti niin lukijan kuin pienen kuuntelijan.

Pikku Linnean iltakirjana on ollut ihan pienestä Polly Dunbarin Hyvää yötä Sipsu. Se luetaan lukutuolissa joka ilta. Mummi löysi kirjan Pori jazzeilla kirjaston poistokärrystä. Kirjoja jaettiin siellä ilmaiseksi, ja hyvän löydön mummi teki. Viime kesänä mummi luki kesämökillä 9-vuotiaalle Andrélle iltasatuna Janssonin Taikatalvea. Käperryttiin toistemme lähelle ja mummi luki klassisella ja sävyisällä äänellä siihen asti, kunnes André nukahti.

Mummuloissa on kirjoja, joihin aina palataan. Kesämökillä on omat kirjat ja niitä on kiva lueskella siellä. Ihania hetkiä on koettu ja koetaan kirjojen parissa. Paljon mukavia lukuhetkiä toivon edelleen lastenlasteni kanssa.