Nuorten Toivekirjaston matkassa

Marikki Makkonen

Pääsin Nuorten Toivekirjaston makuun jo aivan sarjan alkuvaiheessa. Tätini toi joululahjaksi julkaisulistassa numerolla 4 ilmestyneen Hinklen Myrskytuulen – Kertomus Suuren Lännen hevosesta – vuonna 1953, kun olin kaksitoista. Se oli luettu jo joulupäivänä, mutta vielä seuraavana kesänä leikittiin serkkupojan kanssa hevosfarmia, jossa mielikuvitushevoseni nimi oli tietenkin Myrskytuuli; muuta nimeä en voinut kuvitellakaan.

Tottahan täti toi lahjaksi Nuorten Toivekirjastoa. Tätini oli Inka Makkonen, joka oli samana vuonna nimitetty WSOY:n juuri perustetun lastenosaston päälliköksi. Hän aloitti ensi töikseen nuortenkirjasarjan, jonka ideana oli hyödyntää lasten ja nuorten keräilyinnostusta. Sarjaan otettiin aluksi kustantamon jo aikaisemmin julkaisemia taattuja klassikoita: Twainin Prinssi ja kerjäläispoika, Burnettin Kadonnut prinssi, Wigginin Villiruusu, Burnettin Pikku prinsessa… Kirjoja joista jo äitini oli kertomansa mukaan ollut lapsena innoissaan.

Klassikkojen rinnalla sarjassa julkaistiin uusia kotimaisia ja käännöskirjoja. Numero 1 oli Vapaavuoren Salmikämpän pojat ja numero 2 Riikkilän Viimeiset kaanit. Jo neljän ensimmäisen vuoden aikana Nuorten Toivekirjastossa oli ilmestynyt yli sata nimekettä. Ja niitä myytiin. Joku on sanonut, että Inka Makkonen toi WSOY:lle rahaa ovista ja ikkunoista, paljolti Nuorten Toivekirjaston ansiosta. Sarjalla oli markkinarako. 1950-luvun alussa ei vielä tiedetty mitään nykyvuosikymmenien tavaraähkystä. Siihen aikaan lapsille ja nuorille annettiin lahjaksi kirjoja. Nuorten Toivekirjastosta ja sen myöhemmästä pikkusisaresta Lasten toivekirjastosta tuli hyvin äkkiä tavaramerkki, johon lahjan ostaja voi luottaa. Jotakin kertoo kirjojen laatutasosta sekin, että suurin osa nimekkeistä on ajan mittaan yltänyt toiseen, kolmanteen tai neljänteen painokseen.

Minä olin juuri parhaassa nuortenkirjojen lukuiässä. Ahmin Tom Sawyerit (siihen aikaan sanottiin ehdottomasti savyer, soojerista ei kukaan ollut kuullut puhuttavan) ja Aarresaaret, Iloiset tytöt ja Mustat veljeskunnat. Yksi suosikkejani oli von Tempskin Pami-tytön paratiisi, Havaijille sijoittuva kertomus reippaitten ratsastajatyttöjen lomasta. Sen tärkeimmäksi tapaukseksi muistoissani on jäänyt uuden kotilolajin löytyminen luonnontutkijasedän iloksi, vaikka mukana taisi olla myös tulivuorenpurkaus ja muuta vähäisempää touhua. Ratsastaminen tuntui yhtä sykähdyttävältä kuin Myrskytuulta lukiessa. Eipä siihen aikaan pikkutytöillä ollut haaveissakaan päästä koskaan oikean hevosen selkään.

Toinen joka kesä luettu Toivekirja oli Websterin Setä Pitkäsääri, jossa oli jotakin samaa kuin Pikku prinsessassa: orpokotitytön salaperäinen tukija lahjoittelee niukkuuden keskellä elävälle suojatilleen kaikenlaisia ihanuuksia eikä lopussa todellakaan paljastu miksikään namusedäksi, kuten nykynuortenkirjassa helposti voisi käydä. Samaistuin internaattia käyvän tyttöyhteisön tapoihin niin, että toisinaan asetuin lukemaan keskellä iltapäivää kylpytakissa, koska Judykin luki aamutakki päällään. Uskoisin, että Webster kestäisi lukemisen vielä aikuisenakin, niin raikas mielikuva siitä on jäänyt.

Kiplingin Meren urhoja on säilyttänyt imunsa vielä paremmin. Nuortenkirjalle tutun kaavan mukaan vastenmielinen herraspoika, varsinainen inhokki, putoaa valtamerilaivalta ja pelastetaan kalastusalukseen, joka viipyy matalikoilla kuukausikaupalla. Siinä ajassa poika opetetaan meren tavoille ja meren töihin, ja kirjan lopussa hän on tietenkin paitsi terve ja voimakas myös kuuliainen vanhemmilleen. Askeettisen kalastajaelämän kuvaus lumosi sisällä viihtyvän mukavuudenhaluisen lukijatytön niin, että taidan vieläkin muistaa ulkoa repliikinpätkiä. Suomennoksesta jäi mieleen erityisesti kohta, jossa uupunut poika ”nilisti” saappaat jaloistaan. Ihastuin verbiin ja muistan sen aina, kun hikisen marjareissun jälkeen ”nilistän” kontiot jalasta.

Myöhemmin aikuisiällä sain aina silloin tällöin itsekin suomennettavakseni myös sellaisia kirjoja, jotka sitten ilmestyivät Nuorten Toivekirjastossa. Erityisen hauskoja käännettäviä olivat Carpenterin höpsähtäneestä velhosta kertovat Kaksnoukka-kirjat, joitten nimistöä kehitellessä piti käyttää apuna kansatieteen kirjoja ikivanhasta Sireliuksesta lähtien. Toinen mieleen jäänyt käännöstyö oli Zein kirja Tämä on sotaa, Petros (ei toki kreikasta vaan englanninnoksesta), joka kertoi Kreikan miehityksen ajasta. Vasta se antoi minulle ymmärryksen siitä, että Suomi ei sittenkään ollut niitä sodassa pahiten kärsineitä maita. Kerran sain toimia myös haamukääntäjänä, kun varsinainen suomentaja joutui jättämään kirjan kääntämisen kesken sairauden takia. Käännöspalkkio tuli, mutta nimeäni en saanut etusivulle!