Outoutta, pahuutta ja muuta pelottavaa lastenkirjojen kuvituksessa

Teksti: Julia Savtchenko

Monilla on kokemuksia pelkäämisestä lastenkirjan äärellä. Tarkastelin taiteen maisterin opinnäytteessäni pelottaviksi koettuja lastenkirjojen kuvituksia. Tavoitteenani oli päästä kuvien äärellä koetun pelon jäljille, jotta voisimme paremmin ja syvemmin ymmärtää näitä kuviin liittyviä pelkokokemuksia. Mitä katsoja on lopulta pelännyt kuvaa katsoessaan? Taustaoletukseni on, että pelkokokemus on subjektiivinen ja rajoiltaan epäselvä, ja että kokemus muodostuu jossakin katsojan ja kuvan välissä katsojan kokemusmaailman ja kuvan vuorovaikutuksessa. Tarkoituksenani ei ole arvottaa pelkokokemusta tai ottaa kantaa siihen millaisia kuvia lastenkirjoissa tulisi tai ei tulisi esittää.

Kuva-aineiston kokoamiseen osallistui kymmenen henkilöä ja kuvia on 16:sta eri kirjasta. Osallistujat ovat syntyneet 1970-80 -luvuilla, joten aineiston kuvitukset ovat heidän ikäluokkansa lapsuudenajan kuvia. Kuva-analyysiin poimin työkaluja sisällönanalyysistä, semiotiikasta sekä psykoanalyyttisestä kuvantulkinnasta. Aineistoon osallistuneiden kertomusten perusteella kävi ilmi, ettei pelkokokemus ollut yksinomaan negatiivinen, vaan pelkoon kietoutui tunne jostakin kiehtovasta.

Tarkastelin pelkokokemusta ensin katsojasta ja sitten kuvasta käsin. Katsojien kertomusten pohjalta löysin kuusi pelkoa aiheuttanutta teemaa: pelottavat hahmot, neljä vaaratonta mutta pelottavaa hahmoa, kärsimykseen samaistuminen, uhkaavat tapahtumat, outous/epämääräisyys sekä yksinäisyys. Kuvajoukon pohjalta muodostin kuusi teemaa: Das Unheimliche/the uncanny/kammottava, pahuus, jokin on läsnä, ihonväri, stereotypiat, unimaailma sekä väkivalta, kärsimys ja vammat. Avaan seuraavaksi kolmea näistä teemoista.

DAS UNHEIMLICHE, THE UNCANNY, KAMMOTTAVA

Seitsemän kuvan tai kirjan kohdalla katsoja mainitsi pelottavaksi tekijäksi outouden tai epämääräisyyden. Kuvassa tai kirjassa oli jotain, mitä katsoja ei voinut ymmärtää, mikä tuntui olevan ”väärin” tai jotain, joka tuntui epäloogiselta. Outouden kokemusta voidaan tarkastella psykoanalyytikko Sigmund Freudin käsitteellä Das Unheimliche, englanniksi the uncanny, suomeksi usein kammottava tai epämukava. Freudin mukaan kammottava voidaan rajata pelottavan piiristä erilliseksi käsitteekseen, vaikka se liittyy pelottavaan, ahdistavaan ja kauhistuttavaan. ”Kammotus on sellaista kauhua, joka juontuu ammoin tutusta, muinoin mukavasta”. Epämiellyttävyyden kokemus syntyy erityisen helposti silloin, kun vallitsee älyllinen epävarmuus siitä, onko kohde elävä vai eloton, ja jos eloton muistuttaa elävää hyvin läheisesti. Freudin mukaan lasten nuket liittyvät läheisesti tällaisiin tilanteisiin. Lapset eivät varhaisessa leikki-iässä erottele elotonta ja elävää selkeästi, ja kohtelevat mielellään elottomia asioita kuin eläviä. Tällaista epävarmuutta henkilön elävyydestä esiintyi Wil Huygenin kirjoittaman kirjan Nukku-Matti – Suuri unitieto (WSOY 1987) Rien Poortvlietin kuvituksessa, jossa katsoja ajatteli kuvan naisen olevan noiduttu tai kuollut.

Tutun asian näyttäytyminen vieraana tai outona tapahtui useiden kuvien kohdalla. Astrid Lindgrenin kirjoittaman ja Ilon Wiklandin kuvittaman kirjan Melukylän joulu (WSOY 1963) joulupukki ei ollutkaan punanuttuinen ja hymykasvoinen kuten yleensä, vaan hänellä oli yllään musta turkki eikä kasvoja näkynyt. Tove Janssonin alkuperäiset muumit näyttivät erilaisilta kirjassa Outo vieras muumitalossa (WSOY 1980) kuin lapselle tutussa television animaatiosarjassa. Christina Anderssonin kirjoittama ja Clara ja Bettina Hongellin kuvittama Tiikeri Luukas -kirja (WSOY 1989) ei toiminut samoilla säännöillä kuin muut lukijalle tutut lastenkirjat. Näissä tapauksissa kokemus on ollut jonkinlainen nyrjähdys totutusta. Freud pohtii voiko kammottavuuden tunne syntyä ahdistuksesta, joka on palaavaa torjuttua, eli ahdistuksen tunne ei synnykään vieraudesta vaan tuttuudesta, joka on torjuntaprosessin vaikutuksesta muuttunut vieraaksi.

Freud mainitsee Friedrich von Schellingin määritelmän, jonka mukaan ”unheimlich on jotakin, minkä piti pysyä salassa, kätkettynä ja mikä on tullut ilmi”. Freudin mukaan pelottavasta kammottavaa voivat tehdä animismi eli käsitys siitä, että kaikilla olioilla (myös elottomilla luontokappaleilla) on sielu, magia ja taikuus, ajatusten kaikkivoipuus, suhtautuminen kuolemaan, tahaton toistuminen ja kastraatiokompleksi. Nämä eivät kuitenkaan yksinään riitä tekemään jostakin kammottavaa. Myös hiljaisuus, yksinäisyys ja pimeä aiheuttavat kammottavuuden tunnetta. Lasten kohdalla yhdistyvät helposti monet näistä tekijöistä. Lapset kuvittelevat helposti elottomat esineet eläviksi ja voivat uskoa taikavoimien olemassaoloon. Aineiston henkilöistä muutamat kertoivat palanneensa pelottavien kirjojen ääreen yksin, ja pelottavien hahmojen kietoutuneen yhteen pimeän pelon kanssa. Kuvien pelottavia hahmoja nähtiin pimeydessä ja painajaisunissa.

Freud erottelee toisistaan koetun kammottavuuden ja kammottavuuden, jota vain kuvitellaan tai josta luetaan. Kokemusperäinen kammottavuus voidaan aina johtaa muinoin tutusta ja torjutusta. Sen ehdot ovat yksinkertaisemmat kuin kuvitellulla kammottavuudella. Kuva-aineiston kohdalla kysymys on yksinomaan kuvitellusta tai luetusta kammottavuudesta. Jos leikki-ikäisillä lapsilla ei vielä ole täyttä kykyä erottaa todellista ja kuviteltua, voidaan lapsilla ajatella olevan vielä voimakkaampi usko näihin mahdollisuuksiin. Lastenkirjassa tapahtuvia asioita ja olentoja voi siis mahdollisesti esiintyä myös todellisessa maailmassa.

Freudin mukaan meissä on jäänteinä esi-isiemme käsityksiä ajatusten kaikkivoipuudesta, välittömästä toiveiden toteutumisesta, salaisista vahingoittavista voimista ja vainajien paluusta, ja näiden mahdollisuuden luomasta kammottavuudesta. Näihin emme enää usko, mutta uskomme ei ole aivan vankkumaton, vaan ”vanhat käsitykset piilevät meissä yhä ja vaanivat vahvistusta”. Freudin mukaan saduissa todellisuuspohja on hylätty, eivätkä todellisuuden kanssa ristiriidassa olevat mahdollisuudet herätä kammottavuuden tunnetta, koska arvostelukyky ei joudu pohtimaan, voiko taaksejäänyt epäuskottava asia sittenkin olla mahdollinen. Tämä ei kuitenkaan päde, jos lapsi ei vielä ymmärrä todellisen ja kuvitteellisen välistä eroa. Tästä kiinnostava esimerkki on joulupukki. Joulupukki on lapselle sekä todellinen että kuvitteellinen. Hän ilmaantuu lasten elämään joka vuosi, hän jopa vierailee joidenkin kodeissa. Joulupukki on samanaikaisesti satuhahmo, jolla on taianomaisia kykyjä, ja hyvinkin todellinen ihminen, jota voi päästä koskettamaan. Joulupukin kuvaa pelännyt henkilö kertoi, ettei hän lapsena pitänyt joulupukista. Todellisen elämän epämiellyttävä kokemus joulupukista on voinut kietoutua kuvakirjan katselukokemukseen.

PAHUUS

Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan pelko ja pahuus ovat siamilaiset kaksoset: toista ei voi kohdata ilman toista. Ne voivat olla yhden kokemuksen kaksi eri nimeä, joista toinen viittaa siihen mitä kuulemme ja näemme, ja toinen siihen mitä tunnemme. Pahuus osoittaa ulos- ja pelko sisäänpäin. Se mitä pelkäämme, on pahaa, ja sitä mikä on pahaa, me pelkäämme. Monien aineistoni kuvien kohdalla katsojien pelko linkittyi ajatukseen pahuudesta. Joissakin tapauksissa teksti kertoi jonkin kuvan hahmon olevan paha, joissakin tilanteissa katsoja tulkitsi hahmon pahaksi kokemansa pelon perusteella. Monissa kuvissa katsoja tulkitsi jotakin pahaa tapahtuvan tai olevan tapahtumassa. Laura Sointeen kirjoittaman Hukkasaaren salaisuus -kirjan (WSOY 1976) Maija-Kaarina Nenosen kuvituksessa tarinan pahaksi kuvaama noita nukkuu. Mitään pahaa ei tapahdu, mutta pahuus on läsnä. Katsomme pahuutta noidan nukkuessa ja pelkäämme mitä voi tapahtua, jos se herää ja näkee linnun eli tunkeilijan huoneessaan.

Taidekasvatuksen tutkijan Michael Parsonsin mukaan lapsilla on taipumus yhdistää esteettinen kauneus moraaliseen hyvyyteen. Eli lapsilla voidaan ajatella olevan myös taipumus yhdistää esteettinen rumuus moraaliseen pahuuteen. Esteettisen rumuuden näkökulmasta kiinnostava on Pörröpää-sadun kuvitus kirjasta Björn Landströmin kokoamassa ja kuvittamassa satuvalikoimassa Olipa kerran – Klassillisia satuja (Otava 1974). Kuva esittää rumaksi kuvailtua tyttölasta. Katsoja kertoi pelänneensä tytön kasvojen ilmettä. Teksti kertoo: ”Ensiksi syntyi tyttö, jolla oli kauha kädessä ja joka ratsasti pukilla.” Häntä kuvaillaan tekstissä rumaksi useita kertoja, ja hän on vastinpari kauniille sisarelleen. Hänestä kasvaa rohkea ja toimelias tyttö, joka tarinan lopussa muuttuu kauniiksi: ”Hän oli niin kaunis, ettei niin kaunista neitoa luullut maailmassa olevankaan”. Vaikka tyttö on tarinan protagonisti ja niin sanotusti hyvä, on hänen kuvansa silti pelottanut katsojaa. Pelolla on kenties juurensa kammottavuuden tunteessa, joka on syntynyt, kun tyttö on kuvattu täysin muilla kuin tyttömäisiksi mielletyillä piirteillä. Katsoja joutuu ristiriitaan. Tytön piirteet ovat maskuliiniset ja hän muistuttaa pikemmin vanhusta kuin lasta. Näillä keinoilla kuvittaja on kuvittanut rumaa, ja tämä merkillisen näköinen tyttö on ilmeillään saanut katsojan pelkäämään. Tyttö myös ratsastaa pukilla, mikä muodostaa mielleyhtymiä raamatullisiin viittauksiin saatanallisuudesta. Tuon näköinen pieni tyttö ei ole normaali. Hän on viallinen ja vieras. Hänessä on jotakin outoa. Hänessä on jotakin pahaa.

JOKIN ON LÄSNÄ

Yksi aineistosta nouseva teema on jonkun tai jonkin epämääräinen läsnäolo. Joku on tulossa tai jokin odottaa. Usein katsoja tietää tai näkee jotakin pahaa, jota tarinan tai kuvan protagonisti ei näe. Vaikutelmaa voimistaa joissakin kuvissa yöaika tai pimeys. Yksi näistä kuvista on Björn Landströmin kuvittaman valikoiman Hannu ja Kerttu -tarinan piparkakkutalo eli noidan mökki tiheän metsän ympäröimänä. Kuvassa on myös valkoinen lintu, joka on johdattanut lapset mökin luokse. Kuvassa ei ilmiselvästi ole mitään pahaa tai vaarallista, mutta tarinan tuttuuden takia tiedämme, että piparkakkutalossa asuu noita, joka on aikeissa syödä lapset. Synkkä metsä ennakoi talossa odottavaa pahuutta. Piparkakkutalo paljastaa mitä tuleman pitää. Tiedämme, että noita on läsnä.

Noitahahmo on niin ikään läsnä samaisen kokoelman Sammakkoprinsessa-sadun kuvituksessa. Siinä puinen mökki seisoo kananjaloilla ja mökin avoimesta oviaukosta näkyvät noidan, Baba-Jagan, silmät. Baba-Jaga ja linnunjalkainen mökki ovat tyypillisiä elementtejä slaavilaisissa saduissa. Saamme vihjeen noidasta hänen silmiensä kautta, mutta muutoin emme häntä näe. Hän katselee Ivania, mutta Ivan ei voi nähdä häntä. Hän on mökkinsä suojassa ja kattoparrulla istuu pöllö kuin vartiossa. Katsojan ja noidan välissä on este ja jää katsojan tehtäväksi kuvitella miltä noita näyttää.

Tove Janssonin Outo vieras muumitalossa -kirjan koko tarina perustuu jonkin tuntemattoman läsnäololle. Joku liikkuu ympäri muumitaloa ja sotkee paikkoja. Teksti kertoo, että on syksy ja täydenkuun aika. Yössä on jotakin merkillistä, kaikki tuntevat sen. Kuvissa näkyy eri huoneita hämärässä valossa. Muumitalo on (lukuisista vaihtuvista vieraista huolimatta) muumien koti, intiimi paikka, ja ajatus kotiin tunkeutumisesta rikkoo intiimiyden rajaa. Tarina kertoo, että talossa on joku, ja katsoja yrittää löytää tunkeutujan kuvista. Lopussa paljastuu, että tunkeutuja on harmiton Haisuli. Mitään pelättävää ei siis ollut ja jännitys laukeaa, pelko osoitetaan turhaksi.

Tunne jonkun läsnäolosta on hyvin subjektiivinen kokemus ja se kietoutuu henkilökohtaisen käsitykseni mukaan helposti pimeän pelkoon. Kun emme näe jonnekin, siellä voi olla kuka tahansa.  Janne Seppäsen Katseen voima -kirjan mukaan katsottuna olemisen tunne ei edellytä varmuutta siitä, että joku katselee minua. Tunteen heräämiseksi riittää jonkinlainen vihje siitä, että joku katselee, että joku tai jokin on läsnä.

Seppänen mukailee Sartrea, jonka mukaan katse ei myöskään edellytä kohti katsovia silmiä, vaikka niissä katse useimmiten ilmenee. Koettu katse voi olla peräisin näkymättömästä haltijasta, toisesta, jolle on ominaista välitön läsnäolo, mutta johon me emme suuntaa huomiotamme. Seppäsen mukaan tämä toisen katse tekee meidät tietoisiksi itsestämme. Se myös rajoittaa ja orjuuttaa meitä, sillä olemassaolomme riippuu tästä toiselle objektina olemisesta, ja kun tulemme toisen katseen kohteeksi, menetämme samalla osan omasta vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme. Toisen voidaan siis ajatella olevan läsnä myös pimeydessä, näkymättömyydessä. Pimeydessä saattaa kuitenkin olla läsnä kuka tahansa. Pimeässä vallitsee epävarmuus siitä, onko läsnä vain hahmoton ja abstrakti toinen, vai joku muu, mahdollisesti aktiivinen subjekti. Kun saamme vihjeen jonkun konkreettisen olennon läsnäolosta, voimme kuvitella kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot, ja jos mukaan lasketaan mielikuvitusolennot, on vaihtoehtoja lukemattomia. Voimme saada jonkin vihjeen, jonka perusteella voimme olettaa näkymättömissä olevan läsnäolijan henkilöllisyyden. Joka tapauksessa pelkkä mahdollisuus tai vihje jonkin vieraan läsnäolosta riittää herättämään pelkoa tai kammotusta.

YHTEENVETO

Kuva-aineiston ja niistä löydettävien teemojen pohjalta voidaan havaita kolme pelkoa synnyttävää ilmiötä: ilmeinen uhka, tulkittu uhka ja tulkinnan vaikeus. Ilmeiseen uhkaan voidaan lukea ne kuvat, joissa on selkeästi tulkittavissa vaarallinen tai uhkaava tapahtuma tai hahmo, mutta jotka eivät ole konnotaatiosta riippuvaisia (esimerkiksi vauvan varastava sammakko on pelottava, vaikkei sammakoita yleisesti mielletä suomalaisessa kulttuurissa pelottaviksi eläimiksi). Tulkittu uhka pitää sisällään kulttuurisesti kierrätettyjä esityksiä pelottavista hahmoista tai asioista, vaikkei vaarasta ole tietoa (mummo omena kädessään, noidan mökki, pimeässä liikkuva hahmo, kalvakkaihoinen ihminen). Tulkinnan vaikeus sisältää ne kuvat, joiden kohdalla katsoja ei ymmärtänyt kuvan sisältöä tai tapahtumien kulkua, tai joissa asioiden koettiin olevan jollakin tavalla väärin, esimerkiksi mustaan turkkiin pukeutunut joulupukki, Tiikeri Luukaksen matkalaukku tai pellekohtaus Stefan Mählquistin kirjoittamassa ja Tord Nygrenin kuvittamassa kirjassa Tule minun yöhöni, tule minun uneeni (Gummerus 1979).

Kuva-aineistoa tarkastellessani minulle muodostui käsitys siitä, että pelkäämme ennen kaikkea vaaran potentiaalia. Tätä potentiaalia ilmensivät pahoiksi koetut hahmot (tuo/joku voi tehdä pahaa minullekin), pimeä (en näe mitä tuolla on, joten siellä voi olla jotakin vaarallista), fyysiset vammat (minullekin voisi käydä noin), epäloogiset tapahtumat (kun en tiedä mitä tulee tapahtumaan, voi se olla jotakin pahaa). Kun jokin ei ole varmasti turvallista, se voi potentiaalisesti olla vaarallista. Se millaisia kuvituksia lapset pelkäävät, ei ole lainkaan yksiselitteinen asia. Pelkääminen voi olla yhtä lailla kiinni niin katsojasta kuin kuvasta. Tutkielman toistaminen tällä hetkellä lapsuuttaan elävien kokemusten pohjalta voisi avata aiheeseen uusia näkökulmia. Mitä menneisyyden ja tämän päivän kuvajoukot voivat kertoa toisistaan?

Koko opinnäyte ja kuva-aineisto ovat löydettävissä Aalto-yliopiston tietokannasta osoitteesta: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/40406

KUVA-AINEISTON LÄHTEET

Andersson, C. (1989.) Tiikeri-Luukas. Helsinki: WSOY.

Huygen, W. & Poortvliet, R. (1988.) Nukku-Matti – Suuri unitieto. Suomentanut Heli Karjalainen. Helsinki: WSOY.

Jansson, T. (1980.) Outo vieras muumitalossa. Kuvittanut Per Olov Jansson. Suom. Panu Pekkanen. Helsinki: WSOY.

Landström, B. (1974.) Olipa kerran – Klassillisia satuja. Useita suomentajia. Helsinki: Otava.

Lindgren, A. (1989.) (1963). Melukylän joulu. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Kerttu Piskonen. Helsinki: WSOY.

Mählqvist, S. (1979.) Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Kuvittanut Tord Nygren. Suom. Inkeri Pitkänen. Jyväskylä: Gummerus.

Soinne, L. (1976.) Satuja. Kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Helsinki: WSOY.

LÄHTEET

Bauman, Z. (2006). Liquid fear. Cambridge: Polity Press.

Freud, S. (2005). Das Unheimliche – Epämukavuuden elämyksestä. Teoksessa Murhe ja melankolia – sekä muita kirjoituksia (suom. Markus Lång). Tampere: Vastapaino.  Alkuperäinen saksankielinen teksti julkaistu ensimmäisen kerran Imago-lehdessä 5-6/1919.

Parsons, M. (1987). How we understand art – A cognitive developmental account of aesthetic experience. Cambridge: Cambridge University Press.

Seppänen, J. (2008). Katseen voima. Tampere: Vastapaino.

Virikkeitä 1/2020 Edellinen artikkeli

Palaa takaisin Virikkeitä-lehden etusivulle.