Pulpetti puristaa -kirjoituskilpailun satoa

Kirjoitukset julkaistaan nimimerkillä ja satunnaisessa järjestyksessä.

ibby_palluroita

Mörkö

Peilistä tuijottaa Mörkö. Sellainen Mörkö, joka pakenee valoa. Josta jokainen ohikulkijakin varmasti löytää samat virheet, mitä se itsekin. He miettivät, mistä moinen on heidän joukkoonsa eksynyt ja kuinka sen saisi katoamaan.

Perässään se vetää tummaa varjoa. Niin suurta ja tummaa, että siihen voisi varomaton hukkua. Kävellessään askeleet ovat sillä raskaita, mutta samalla varovaisia. Ne ottavat helposti takapakkia, kun rinnassa polttaa liikaa. Kun sattuu, tekee sen mieli huutaa. Huutaa niin kovaa, että kaikki varmasti kuulee. Mutta taas toisaalta pysyä niin hiljaa, että tarkkakuuloisinkaan ei vahingossakaan huomaisi. Lyyhistyä olemattomiin ja välttyä muiden piikikkäiltä katseilta. Kukaan ei saa koskaan tietää, mitä Mörön päässä liikkuu. Kaikki saavat tietää vain, miltä sen tekohymy näyttää.

Likaiset hiukset roikkuvat sen harteilla. Koska se ei eilisiltana päässyt suihkuunkaan, ei se tänä aamuna kyennyt ylös sängystäkään. Toistuva jokapäiväinen yhtälö. Koulunkellot kyllä soivat, mutta se ei ollut kuulemassa niitä. Eikä se myöskään ollut kuulemassa muiden supinaa, jonka he luulivat olevan tarpeeksi hiljaista. Mutta Mörkö kuulee kaiken ja lisääkin. Sellaisiakin asioita, joita ei ole koskaan sanottukaan. Keksittyjä asioita, joista tulee paljon ajattelemalla totta.

Toisinaan tallustellessaan lahoa siltaa pitkin, pysähtyy Mörkö katselemaan alapuolella lainehtivaa merta. Olisiko ratkaisu huuhtoutua osaksi sitä? Jälkeä jättämättä muuttua kauniiksi merenneidoksi, jota ei pelätä. Millaista olisikaan tuntea olevansa rakastettu? Veden pintaan muodostuu peilikuva, jonka se rikkoo heittämällään kivellä. Jos se ei halua nähdä sitä, miksi haluaisivat muutkaan? Joka kerta sillan päähän kävellessään se toivoo, että se olisi tarpeeksi laho sortumaan.

Möröllä on tapana kasvaa. Pahimmillaan kasvukivut ovat sillä öisin. Näiden kasvukipujen vuoksi on lähes mahdotonta nukahtaa. Yöt toisensa jälkeen se valvoo. Se valvoo, vaikka toivoisi edes hetkeksi nukahtavansa, ja samalla unohtavansa kaiken. Sen kaiken, joka herätessä hiipii muistuttelemaan olemassaolostaan kuin äiti käytöstavoista ruokapöydässä. Usein se vain tyytyy tuijottamaan hitaasti raksuttavaa kelloa aina auringonnousuun saakka, yrittäen tulla toimeen ajatustensa kanssa.

Aamuisin sille ei maistu mikään. Nenän edessä sillä on kylmäksi jäähtynyt puuro ja kovettunut leivän kantapala. Syömiseen sijaan se miettii: mennäkö vai eikö mennä? Olisi tyhmää olla menemättä, mutta ulko-ovea vilkaistessakin mahanpohjasta vääntää ja käsiä alkaa tärisyttää. Siellä on kuitenkin ne samat silmät jotka kiiluen siitä etsivät jotain huomautettavaa. Ne samat suut jotka kertovat havainnot ääneen ja samat sormet jotka osoittavat kohdetta. Se työntää kulhon kauemmas ja päättää hautautua takaisin peiton alle, minne se kuuluukin.

Mutta Mörön alta löytyy minä. Minä joka taistelee sitä vastaan joka päivä, mutta siitä on tullut jo liian suuri osa minua, eikä se ole armollinen. Jokaisena päivänä tippuneen ripsen sormeni päältä puhaltaessani toivon, että minut nähtäisiin sellaisena kuin olen. Sellaisena kuin päässäni itseni näen. En koskaan myöskään toivo parempaa huomista, vaan parempaa loppuelämää. En halua olla enää Mörkö.

Nimimerkki Päivänsäde

ibby_palluroita

Yhteistä hämärää, yhteistä valoa

Kaikki taiteilijat on vähän hulluja, sä sanoit, kun tavattiin ensimmäisen kerran. Mä totesin, että 50-luku soitti ja tahtoi epäkorrektin ilmauksensa takaisin, ja jos sä yrität flirttailla mun kanssa, niin toi oli huonoin yritys ikinä. Istuttiin vierekkäin luokan perällä, siinä ainoassa vapaassa paripulpetissa ja opettaja oli just lätkäissyt taululle terkkarin ja koulupsykologin numerot, ”siltä varalta, että tarvitsee”. Sä vaan nauroit mun kommentille, muttet jatkanu keskustelua enää. Mä aattelin et se oli siinä sitten, tuttavuuden solmiminen karahti siihen, että olin liian fiksu ja nipotin.

Kahden viikon päästä tosta yhdellä rinnakkaisluokkalaisella oli synttärit, jonne myös mut kutsuttiin. En mä varmaan olisi muuten mennyt, mutta halusin kavereita, tutustua ihmisiin. En tuntenut oikein ketään, koska olin muuttanut sadan kilometrin päästä tänne päästäkseni kuvislukioon. Juhlissa oli paljon ihmisiä, huonoa musiikkia ja tunnelman lisäämiseksi himmennettyjä valoja. Mä istuin huonekasvin varjossa, join haaleeta siideriä ja kattelin kun muut tanssi. Ja sitten sä olit siinä, saman jukkapalmun katveessa, tölkki kädessä ja hymyilit. Vasta silloin tajusin, että säkin olit muualta, olit ihan yhtä ulkopuolinen. Niinhän sä olit sanonut silloin ekana päivänä, mutten muistanu sitä enää myöhemmin, kun pään täytti kouluajatukset. Sä vedit mut pari kertaa tanssimaan, mutta suurin osa ajasta vain istuttiin palmun alla. Istuttiin tosi pitkään hiljaa ja katottiin toisiamme. Lopulta yritettiin rikkoa hiljaisuutta, molemmat yhtä typerillä keskustelunavauksilla. Myöhemmin naurettiin, että kuka ihme aloittaa keskustelun kiinnostavan tyypin kanssa pohtimalla ääneen, että jääkö puhallinsoittajien huulet kiinni soittimeen, jos ne soittaa ulkona pakkasella. Siitä huolimatta, tai ehkä just siksi päätettiin lähteä yhdessä asuntolalle, vaikka juhlat ei ollut vielä edes ohi. Me asuttiin samassa kerroksessa, eikä ees tiedetty siitä. Mentiin sun huoneeseen, laitoit kahvia.

Sulle oli niin helppo puhua. En varmaan koskaan ollut puhunut kenellekään sillä tavalla, kertonut ihan kaikkea. Sä kuuntelit, kerroit omia juttujas väliin ja nii, sitten lopulta me suudeltiin. Kaikki tapahtui myöhemmin ajateltuna tosi nopeesti, mutta se tuntui meistä molemmista oikeelta. Se on kuitenkin kaikista tärkeintä. Vietettiin aikaa varmaan enemmän kaksistaan sun kämpillä kuin yksin, tehtiin läksyjä, piirrettiin, katottiin leffoja. Koulussa sä maalasit, maalasit kuin sun aika loppuis minä hetkenä hyvänsä. Oot aina maalannut öljyväreillä, paksuja värikerroksia kuin van Goghilla. Maalasit silloin ja nykyäänkin kasvoja, joissa jokin on väärin tai vinksahtanut, mutta niin kauniisti, ettei sitä edes ensin huomaa. Värit ovat puhtaita, kirkkaita, voimakkaita. Rakastin sitä, miten sä heittäydyit siihen hommaan, rakastin sussa kaikkea.

Sitten se tuli. Sä et vaan noussut ylös sängystä, sanoit, ettei huvita. Mä ajattelin eka, että antaa sun nukkua ja lähdin koululle, mutta sä olit siellä makkarissa vielä silloinkin, kun tulin takas. Kysyin, olitko kipeenä, sä et vastannut. Tulit seuraavana päivänä kouluun kyllä, muttet maalannu enää, istuit vaan apaattisena ja tuijotit taululle. Kun lopulta sait kerrottua, mikä sulla oli, mä en tiennyt, mitä oisin sanonut. Diagnoosit ja kaikki, mitä siinä sitten enää. Istuin vaan lattialla ja katoin niitä lääkereseptejä, jotka mulle olit kaivanut, ja sen kaiken pienen tekstin seasta vaan loisti ne kaksi sanaa: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mitä mun olisi pitänyt tehdä tai sanoa? Mitä sellaisessa tilanteessa edes olisi pitänyt tehdä? Mä olisin vaan toivonut, et olisit kertonut heti. Sä sanoit, että pelkäsit, että tuomitsen sut, eikä tommosta asiaa ole helppo pukee sanoiksi muutenkaan, kun ei kukaan voi tietää, miltä oman pään sisällä tuntuu. Mä olin kuulemma eka, jolle kerroit.

Aika kului. Tuli huonoja päiviä, tuli parempia päiviä, oli päiviä siinä välillä. Harmautta. Joskus et ollu koulussa moneen viikkoon, joskus maalasit yötä myöten. Joskus tulit mun kanssa keittiöön laittamaan wokkia, joskus tein jämämaidoista pannaria ja sun pala homehtui jääkaappiin. En mä olisi aina jaksanut sitä ja vaikka mä kuinka muistutin ittelleni, että sä et tee sitä tahallas, välillä teki mieli rikkoa astioita ja huutaa. Mä en sanonu koskaan sulle mitään pahaa, paitsi sen yhden kerran, kun sä makasit taas pimeessä makkarissa verhot alhaalla. Mua suututti niin, että mä huusin vihaisena et kerää ittes ja nouse ylös ja heti mä tajusin, että mä en olis saanu sanoa noin. Mä näin, miten sä menit entistä pahemmin rikki. Mä häpesin itteeni heti, mutta en ees pyytänyt anteeks, koska mä olen pelkuri. Itkin koko matkan kouluun ja vessassakin välkällä, eikä mulla oo varmaan ikinä ollu niin hirvee olo. Vaikka sä sanoit myöhemmin, että ei se haittaa, mä tiesin, että sä valehtelit.

Sua hävetti, koska olit semmonen kun oot. Sä huusit mulle olevas hullu, vihaavas ittees ja mä huusin takaisin, että et sä ole mikään hullu, että sä oot maailman ihanin just tollasena. Naapurihuoneesta koputettiin seinää vinkkinä, että kello oli puoli ykstoista, mutta sä et lopettanut. Itkit hysteerisesti niin kauan, että lopulta kyyneliä ei enää tullut, sä vain tärisit. Sellaista se oli,  meidän arki. Kauniita ja hyviä päiviä, psykologikäyntejä, vatsanpohjassa asti tuntuvaa yhteistä naurua, lääkkeitä ja niiden unohtamista, päiviä, jolloin menit niin kierroksilla, ettei perässä pysynyt, itkemistä, päiviä, jolloin, mikään ei tuntunut miltään. Lopulta siihen tottui jotenkin, muttei siltikään kokonaan.

Ihan kamalaa oli istua psykantunnilla ja kuunnella, kun ope puhui sun sairaudesta. Mä tunnistin jokaisen oireen, jonka ope taululle kirjoitti, mutta meistä muista ei puhuttu mitään, ei sanakaan meistä, jotka tekivät toisen olon parantamiseksi kaikkensa ja toivoivat asioiden järjestyvän vielä. Onhan se läheisille tosi raskasta, sanoi ope ja alkoi puhumaan kokeesta. Mä puristin kynsiä kämmenselkään ja kuvittelin sua kotona, makaamassa siellä pimeässä. Sua ei huvittanut syödä, et edes saanu nukuttua. Mun kämmenselässä näkyi jäljet vielä seuraavanakin päivänä. ”Läheisille tosi raskasta”. Raskainta lopulta ei edes ole se ruuanlaitto tai imuroiminen, arjen pyörittäminen. Niin hirveetä kuin se on sanoakin, kaikista raskainta on olla ja pysyä siinä sun vierellä. En mä jaksais aina kuunnella, kun sua masentaa. Se on kamalaa, mutta totta. Toi ajatus on niin hirveä, etten koskaan sanois sitä sulle ääneen. Mä olisin toivonut ihan tavallista suhdetta. Mä toivoin, toivon yhä, että me oltaisiin molemmat voitu tehdä samoja juttuja kuin kaikki muutkin, hankkia vaikka pieni villakoira, mutta meidän pitäis huolehtia siitä yhdessä, eikä se sun sairauden takia aina onnistuis. Jos sä et jaksa pitää huolta ittestäs, miten jaksaisit pitää huolta jostain muusta? Joskus ajattelen näitä asioita ihan liikaa, vaikka parasta olisi vain työntää ne pois. Hävettää, että edes mietin tollaisia juttuja. Olenko mä sulle hyvä kumppani, jos oon tämmöinen? Ahdistun siitä, etten mä voi auttaa sua muuten kuin keittämällä puuroa aamulla, mutta mä en tahdo sun pelkäävän sun olosta kertomista. Mun ahdistus on pientä sun tunteisiin verrattuna.

Ekaa vuosipäivää juhlittiin niin siirappisesti kuin vaan voitiin. Sulla oli parempi olo kuin tilauksesta, käytiin ulkona ja pelattiin Afrikan tähteä pikkutunneille kuunnellen jotain häröä ranskalaista taidemusiikkia, josta kumpikaan ei ymmärtänyt sanaakaan ja joka me myöhemmin vaihdettiin Ultra brahan. Kaiuttimista kaikui Minä suojelen sinua kaikelta: ”Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.” Mä painoin pääni sun olkapäälle ja sanoin, että haluaisin noiden sanojen olevan totta. Sä sanoit, että kaikki ois huonommin, jos mua ei olisi. Sanoit, ettet ois välttämättä tässä just nyt, jos me ei oltaisi koskaan tavattu. Sun kanssa oli edelleen yhtä helppo puhua kuin vuosi sitten, sä suutelet yhä sellaisella voimalla, että sydän heittää takaperinvolttia. Mä en voi olla muistelematta, miten sä silloin aloitit keskustelun sanomalla, että kaikki taiteilijat on vähän hulluja. Kuka edes aloittaa keskustelun tolla lailla? Ehkä sä yritit saada mun huomion, ehkä se oli maailman huonoin flirtti. Mä ajattelen sitä, millä vimmalla sä maalaat, miten uskomatonta se on. Niin paljon kuin mä piirtämistä rakastankin, mä en koskaan pystyisi siihen samaan. Ehkä sä olit lopulta oikeassa, ehkä taiteilijat ovat vähän hulluja.

Mä oon pysynyt sun vierellä kohta kolme vuotta. Mä saan ylioppilaslakin keväällä, sä poissaolojen takia vasta syksyllä. Me ollaan oltu nää vuodet ihan niin kuin kaikki muut parit, vaikka meidän luona onkin ollut se varjo, joka odottaa nurkassa valmiina hyökkäämään sun kimppuun. Mä olen ollut meillä pitkiä aikoja se, joka vie roskat ja ostaa ruokaa ja mä oon ollut välillä niin väsynyt, etten oo jaksanut hoitaa edes koulua siinä samalla. Mutta ei se ole aina ollut niin. Kun sulla on ollut parempi olo, sä olet pessyt ikkunoita ja leiponut pullaa. Me ollaan käyty yhdessä rannassa piirtämässä, lähetty keskellä yötä kävelyretkille ja kuunneltu musiikkia sängyllä maaten. Sä kävit ostamassa mulle buranaa ja ruokaa, kun olin kipeenä, oot hieronut jumissa olevia hartioita ja auttanut läksyissä. Mä olen ruotsissa ihan surkea. Sä annoit mun jäädä nukkumaan, kun olin tehnyt läksyjä koko yön ja laitoit aamupalaa. Eikä se ole aina ollut vain mun jaksamisesta kiinni. Et säkään ole koskaan lähtenyt ovet paukkuen, vaikka oisinkin vihaisena huutanut kamalia asioita.

Vaikka mä välillä kyllästyn siihen, että sä oot sellainen kuin oot, mä kaikesta huolimatta rakastan sua. Sen takia mä en oo ikinä jättänyt sua yksin, vaikka välillä se olisi tuntunutkin ratkaisulta ongelmiin. Mä tiedän, ettet sä voi sun sairaudelle mitään. Mä tiedän, että sullakin on huono omatunto siitä, että jätät niin paljon asioita mun hoidettavaksi. Kun me eilen illalla taas kuunneltiin, kun Ultra bra lauloi, sä painauduit tiukemmin kiinni ja silloin mä taas muistin sen, minkä olin taas huonomman jakson aikana ehtinyt unohtaa.  Mä tiedän, että kaikesta huolimatta sä rakastat mua ja teet parhaasi, että me voitaisiin olla niin kuin kaikki muut. Sä luotit muhun niin paljon, että uskalsit kertoa mulle sun suurimman salaisuuden, vaikka pelkäsit, että mä jättäisin sut sen takia.

Sä olit väärässä. Mä en ikinä hylkää sua, en ikinä, en ikinä.

Nimimerkki Tähti

ibby_palluroita

Tytöt

Tällä kertaa ois aiheena tytöt.
Tai prinsessat.
No jääprinsessat. Toisinaan viileät ja vähäpuheiset. No suoraan jääkuningattaret, aina pelkässä horisontissa pysyvät kapeat ja korkeat jäävuoret.

Äiti ja ope oli kumpiki sitä mieltä, et minun pitäis keskittyä johonki.
Kerta se ei oo koulu tai perhe, äiti kuiskas, niin sit se vois olla vaikka joku kamppailulaji, niinku vaikka paini tai potkunyrkkeily. No mie en oo koskaan kannattanu minkäänlaista väkivaltaa, niinpä mie ehotin jotain rauhallisempaa ja ope sit tarttuki syöttiin: se ehotti kirjottamista. En mie silti aivan kivikään oo, joten mie sit rehellisesti kysyin et mitäs mie kirjoittaisin. Kuulemma itestäni voisin jotain raapustaa, ja mie otin korostetun vastahakosen ilmeen.

No lopulta opella välähti ja se sit suositteli kirjottamaan jostaki mulle tärkeästä henkilöstä, jostaki aivan erityisoikusta. Niinku vaikka jostaki tytöstä. Tärkeintä oli kuulemma et mulla ois puuhaa, pohdittavaa, pureskeltavaa, se kannusti. No mulle tuli heti yks lumikko mieleen, yks Tuire.

Mie aloin heti takomaan, mutta kohta ope antoki jo lisähaasteen: sen mielestä kaikkein kehittävintä ois kirjottaa kalevalamitalla. Voi v… En mie nyt, mie sanoin heti. Se sit sano, et netissä on joku näppärä Trokeemankeli johon syötetään pelkkä ajatus ja se sit hoitaa sen käytännön puolen. Mie en tienny et miten se sen enempää sit kehittäis, mut open motiivi oliki ollu se, et sen avulla se ois mulle hauskempaa ja siten mie jaksaisin tehä sitä pidemmänki aikaa.

Mie sit googlettelin jotaki vähän lemminkäistä muistuttavaa ja lopulta eksyinki sinne. Sellasen surffailun jäljiltä olin taas niin väsähtäny ja epätoivonen, et sellanen hupisivuki tuntu pelastukselta. Ja tulihan siinä viisas olo ku lopulta mulla oli eessäni kunnollista kalevalaa. Ku mie sanon kunnollista, niin tämmösissä tapauksissa myös tarkotanki sitä.

Mie nimittäin aattelin hoitaa kaks juttua kerralla: sen lisäks et vaan tutkiskelen ja hahmottelen itelleni sen tytön paikkaa, mie aattelin soveltaa sitä samalla rakkauskirjeeksi. Ja mie olin ovela: sillä tytöllä oli nimittäin joku kehonrakentajapoikkis, Mika, ja niinpä mie aattelin käyttää varalta käänteispsykologiaa. Nimittäin ei se Mika sitä ymmärrä, vaikka se kirje päätyiski sen käsiin.

Kerta mulla oli suojaava back-up, niin miehän saatoin kirjotella sit mitä vaan. Mie ja Tuire oltiin nimittäin tosi hyvissä väleissä ja sillä oli melkein yhtä härski huumorintaju ku mulla. Mie kuvailin sitä siinä runossa Mikan takia sit päärynäksi, mutta kohta se tartti kuitenki sensurointia. Mika ei voinu siltikään pitää minua uhkana niiden liitolle, ja eikä se niin sit tehnykään.

No mie vein sen Tuiren lokeroon ja jäin vartomaan tilannetta.
Mie oottelin siinä sivummalla melkein koko ruokiksen, kunnes viimein alko tapahtumaan.

Se tuli kulman takaa ku lumimyräkkä ja pyöri hetken siinä kaappien eessä. Sillon mie aattelin, et kai minunki pitäis pumpata ja hankkia matikkapäätä, vaikka helpompi ois jos se kuitenki vielä jotenki säilyttäis sen Mikan elämässään. Se sit avas lokeronsa ja hämmästeli sitä kiiltävää kirjekuorta, mie olin näet päättäny kerranki panostaa ja käyny hankkimassa ihan erityispaperia. Ja en kyllä heti unoha, kuinka se sitä hypisteli ja katteli ja lopulta se sit avas sen ja luki.

No siinä kulu vähän aikaaki, ja en mie tiiä et onks sillä sit lukihäiriö vai mikä. Kun se viimein reagoi, niin se, no se, se alko nauramaan. Hyvällä vai pahalla, sitäpä en saa koskaan tietää, sillä multa meni jalat alta.

Seuraavaks heräsinki kouluterskan luota. Se näytti vähän huolestuneelta, ja ilmeisesti se kirjoitusprojektin antanut häiskä oli noukkinu minut lattialta ja raahannu sinne, sillä seki oli sit paikalla. Terskan mukaan mulla oli verensokerit liian alhaalla, ja mie siihen et ihmekös tuo, mulla oli ollu saarto käynnissä. Terska katteli jonku aikaa vakavana, ja mie näin sen silmistä et silläki oli joskus ollu naishuolia.

Seuraavaks kuluki vähän aikaa, kunnes ope alko sit utelemaan siitä minun projektista. Sitä niin kiinnosti tietää, et millasia ajatuksia ja kenestä mie oon kirjotellu ja et onks se ollu hauskaa. Mie sit kerroin silleki tästä jutusta, ja no, oli se aika hämmentyny. Tai no ei se sitä suoraan sanonu, mutta ei sen häkeltyny naamakaan helpottanu yhtään siinä tilanteessa. Sillon mie tunsin itteni taas aika voimattomaks. Nöyryytetyks. Mie tunsin niinku jääpaloja valumassa niskasta selkään ja siitä lattiaan. Siihen tippu kylmää vettä. En mie kai sit jäätyny, sillä se tuntu siltä et mie tosiaan sulaisin. Onks se sellasta? Mie olin rento ja vetelä. Sit mie aloinki kovettumaan, kangistumaan ja siten taas niinku inhimillistymään, ku mie näin ja tajusin kuinka ne tuijotti. Mie olin taas ihmisen muodossa, kai mie olin sit lumiukko, sitä ku voi asustaa sekä hatulla että porkkanalla.

No lopulta ope kehuskeli ja kiitteli sellasesta rohkeuesta, ja mie hätkähin. Sit se alko kannustamaan, et ei se mitään vaikkei nyt oiskaan lykästäny. Sen mukaan mie olinki iskeny suoraan ytimeen, mie olin suoraan iskeny. Silti se suositteli jotain toista motiivia, kirjottamiseen siis. Tekstit vois silti olla tätä samaa. Sain sen puheista sellasen käsityksen, ettei sillä oo ees väliä et lukeeko niitä joku vai pyyhinkö niillä vaan vielä pahemman puoliskoni.

Vaikka mulla onki ollu tän jälkeen vähän kovempi olo, niin alko taas ahistamaan. Mie en ees tiiä mihin mie meen yläasteen jälkeen, ja kasvikansioki pitäis palauttaa. Ja äitiki manas kuinka lapsilisät loppuu kohta.
Enkä mie tiiä Tuirestakaan mitään. Ja tässä mie vaan kirjottelen ja vielä itelleni,
niinku tytöt.

Yhen jutun mie oon silti päättäny. Nimittäin sen, et ku mie nään Tuiren maanantaina, niin mie moikkaan sitä. Ja hymyilen.

Vaikka sehän taitaaki sit juosta sen Mikan sylkkyyn, ja sitä mie en taia enää kestää.
Koska ei se poika osaa ees isoja alkukirjaimia.

Nimimerkki c_

ibby_palluroita

Pulpetin puristus

Katselen ympärilleni. Välitunti on alkanut. Ihmisiä on liikaa, kuten aina. Haluaisin juosta vessaan pakoon. Mutta jäisin sinne taas hengittämään tuskaisesti, hikoilemaan. Ja myöhästyisin tunnilta. Mutta toisaalta, mitä väliä sillä olisi. Jälleen yksi myöhästymismerkintä Wilmaan, jälleen yhdet mulkoilut opettajalta, jälleen tuhannet kysymykset vanhemmilta.

Kävelen kohti matikantunnin ahdistavaa olemusta. Matikka ei ole pahimmasta päästä. Tai ei olisi, jollei parini olisi ylivilkas.

Kun menin psykiatrille ensimmäistä kertaa, hän kysyi: Elisa, mikä sinua ahdistaa. Vastasin yksinkertaisesti: Ihmiset.

Puhuimme muutaman vartin. Kun tein lähtöä, näin hänen kirjoittavan tietokoneelleen sanan, jota aivoni toistavat päivittäin: Ahdistuneisuushäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelko.

Päiväkodissa olin ujo ja yksinäinen, alakoulussa outo, ”se hiljainen tyttö”. Nyt yläkoulussa olen ahdistuneisuushäiriön omaava tyttö.

Ihmiset antavat kovin helposti titteleitä. Niitä jaellaan ilman palkintotilaisuuksia, ilman pokaaleja tai diplomeja. Ne ”diplomit” ovat ihmisten suissa. Kulkevat suusta korvaan, korvasta suuhun ja taas suusta korvaan. Kierre jatkuisi loputtomiin, ellei tulisi uutta diplomia kierrätettäväksi.

Kellot soivat. Pääni sisällä kaikuu. Pirinä hakkaa aivojani, jotka hokevat omaa mantraansa. Juokse pois, pakoon, kauas, älä välitä, ihmiset eivät pidä sinusta, kuuletko kuiskaukset?

Saan taas oudoksuvia katseita. Ne seuraavat, kun kävelen lankkua pitkin ahdistuksen onkaloon.

Opettaja alkaa kysellä läksyjen vastauksia. Älä kysy minulta, rukoukseni kaikuvat ympäri pääni tyhjiä osia. No, tänään ei ole hyvä päivä. Tietenkin, tietenkin hänen huulensa tanssahtelevat sanoen ”Elisa, kerro meille kaksi ceen vastaus.”

Tuhansilta tuntuvat polttavat katseet kääntyvät kaikki minuun. Polttavin on vieressäni istuvan, sen joka ei lopeta kynän pyöritystä tai puhumista. Lähimmät tulenlieskat polttavat pahiten, eikö niin?

Pakko päästä tilanteesta nopeasti. ”Se on kai niin, että, ett… ett-ä ” takeltelen ja muutun punaiseksi, tulenpunaiseksi. Olen itsekin tulenlieska, joka kärventää helppoa kohdetta, minua.

”En tiedä!” sanon säikähtäneen oloisesti. Opettaja huokaisee, kysyy olenko tehnyt läksyt. Puna sakenee, kohta olen hehkuva tuhka. Nuotion jämät, viimeinen henkäys.

”Voinko poistua?” kysyn, tiedän kyllä seuraukset, tuhannet sanat, tuhannet diplomit. Haluan vain pakoon, pois. Rallatus aivoissani alkaa: Pelkuri, raukka.

Opettaja huokaisee, mutta toteaa: ”Mene vain.”

Otan repun, kirjat, penaalin ja takin. Ovella kaikki menee päin tulenlieskojen roihua. Kaikki romahtaa, kirjaimellisesti tavarani romahtavat maahan. Lieskat syvenevät ihollani, polttavat jälkiä. Alkaa se kirottu hihitys, se alimpaan maanrakoon kirottu kikatus.

Tavalliselle ihmiselle tämä olisi jo kamalaa. Noloa, häpeällistä, hirveää. Miten sitä nyt kuvaileekaan. Mutta minun kaltaiselleni, tämä häpeä polttaa, repii ja sivaltaa. Sylkee vielä päälle.

Opettaja hyssyttelee, yrittää. Epäonnistuu.

Poistun pää painuksissa. Käytävällä, tyhjällä käytävällä, jonka luokkien ovet ovat kiinni, ne tulevat. Polttavat kyyneleet alkavat valua. Osa selviää lattialle, jotkut jäävät vaarallisen villapaidan lankoihin kiinni ja häviäjät hyytyvät poskille.

Elämässä on voittajia, häviäjiä ja jotain siltä väliltä. Vain voittajat pärjäävät tässä elämässä. Häviäjät hyytyvät heti alkuun. He eivät pääse edes villapaitaviidakkoon kokeilemaan onneaan. Ja koulun kivilattiasta ei kannata edes unelmoida.

Elät vain kerran, monet sanovat. Voisihan elämässä tehdä muutakin kuin istua tuhansia tunteja koulun tyhjien käytävien viileillä sohvilla. Mutta ehkä joidenkin elämän sisällön ei tarvitse olla sen kummallisempaa. Ehkä joillekin tämä on tärkeää. Taidan olla ”joku”.

Käyn läpi espanjan ir-verbien taivutusmuotoja. Minulle on sanottu, että keskittyminen tiukasti, litanioiden latelu mielessä, vie ahdistavat asiat mielestä. Minulla se toimii, yleensä.

Escribir. Escribo, escribes, escribe, escribimos, escribís, escriben. Kirjoittaa. Ahdistus alkaa hiipiä kohti sydäntäni. Se valuu kuin hiekka suoniani pitkiin, tuo mukanaan muistoja, jotka vain haluaisi unohtaa. Hengitys kohahtaa. Muistot kietovat lonkeroitaan kaulaani, kuristaen.

Eihän se silloin tapahtunut ollut edes kovin vakavaa, rauhoittelen. Todetakseni jälleen epäonnistuneeni. Pala kurkussa kuivattaa suuni hitaasti. Se oli vaan yksi kirjoitusvirhe. Vain yksi, mutta niin hauska, että kaikki nauroivat. Nousen täristen ylös.

Horjun hieman. Kävelen varovaisin askelin vessaan. Lukko napsahtaa kiinni hikoilevien käsieni kosketuksesta. Istun varmasti likaiselle lattialle. En sentään ahdistu likaisuudesta. Sehän tästä vielä puuttuisikin, nauran ironisesti mielessäni.

Tukehtumisen tunne alkaa helpottaa. Juon lämmintä vettä hanasta, suun kuivuus ei siltikään lopu.

Olen ehtinyt istahtaa väsyneenä sohvalle, kun sonnilauman kaltainen oppilasparvi syöksyy ulos aitauksistaan. Monet ohittavat minut. Ihoni ja silmät punoittavat itkun jäljiltä.

Kuinka monesti ihmiset kysyvät, onko joku hätänä? Ihmiset, joilla on tutut tai tuntemattomat kasvot, ohittavat minut niin kuin kulkisivat paperipussit päässä.

Joidenkin paperipussit ovat reikiä täynnä ja he ehkä huomaavat jotain. Mutteivät näe kokonaiskuvaa. Oma paperipussini on repeillyt ja reikäinen. Näen ehkä ihmisen, jolla ei ole kaikki kunnossa. Mutta pelkään mennä luokse. Pelkään puhumista hänen kanssaan. Olen yhtä tunteeton kuin muutkin.

Kellot soivat opon tunnille. Pidän yleensä niistä tunneista. Voin istua luokan takana sanomatta mitään. Tänään eteemme jaetaan taas monisteet.

Vilkuilen kysymyksiä huolestuneena. Suustani karkaa pieni voihkaus. Hiiren ääni, hiljainen, liian hiljainen. Kysymykset koskettavat omia pelkoja ja haaveita.

Kuka pelkää muita ihmisiä? Minä ja 33% maailman ihmisistä. Mutta kuinka moni kirjoittaa sen?

Vihaan naamioita yhtä paljon kuin diplomeja. Mutta en haluaisi joutua keskustelemaan ongelmistani muiden kuin psykiatrini kanssa. Joten piilotan itseni hymyilevän naamion taakse.

Kätken tuntoni ja ahdistuksen ilon naamion taakse. Kirjoitan mahdollisimman siistillä käsialalla pelkääväni hämähäkkejä, aseita ja ahtaita paikkoja. Se on totta. Onko valehtelua jättää asioita kertomatta?

Valitettavasti on. Hautaan valehtelun tuoman ahdistuksen ja siirryn kysymykseen numero kaksi. Kysymykset saavat vanhan Elisan vastaukset. Minulle tärkeitä asioita ovat perhe ja ystävät, rakastan eläimiä, haluan lastenhoitajaksi.

Osa on totta yhä, osa taas naamion valheita. Naamion taakse on helppo piiloutua, ulos on vaikeampi tulla. Naamion koristelu voi muuttua, mutta pääpiirteittäin se on yhä sama.

Palautan monisteen ja saan hyväksyvän hymyn. Hymyn, joka ruokkii naamiota. Enpäs lähdekään, olen hyödyllinen, se kuiskii. Istun pulpetissani ja piirtelen sen pintaan kiemuroita. Elämät ovat täynnä kiemuroita, jotkut kiemurat ovat loivia kaarteita, toiset taas aivan solmussa.

Omat elämän kiemurani ovat solmussa kuin rotanhännät ja korut laatikossa. Kello näyttää kolmeatoista yli kaksi. Kaksi minuuttia ja olen vapaa.

Pulpetti alkaa yhtäkkiä ahdistaa. Se tuntuu puristavan. Haluan ulos, haluan hengittää, haluan pois. Se järkevä puoli aivoista sanoo, että rauhoitu, hei: Kaksi minuuttia. Mutta toinen, se ahdistuneisuuden valtaama puoli valittaa, haluaa pois.

Tönäisen pulpettia eteenpäin. Säpsähdän kolahtavan narisevaa ääntä, joka syntyy lattian ja pulpetin kitkasta. Muut kääntyvät välittömästi ääntä kohti, mutta pyöräyttävät vaan silmiään ja kääntyvät takaisin omaan elämäänsä.

Mutta syke on alkanut jo kohota. Tahti kiihtyy pakoon juoksevan jäniksen lailla. Käteni vapisevat pulpettia vasten. Lopulta kello pirisee, eikä ääni enää jää kaikumaan päässäni. Se tuo mukanaan helpotuksen viileän miellyttävän tunteen.

Juoksen portaita alas. Lasken mielessäni askelmia, kunnes menen sekaisin laskuissa. Sekaisin, naurahdan äänelle päässäni.

Työntäessäni ulko-oven auki tunnen hauiksessani säryn. Yritän keskittyä pakooni ja unohtaa kivun. Astun askeleet kohti vapautta.

Pian olen jo metsässä. On syksy ja sitä ei voi olla huomaamatta. Ruskan kauneus hymyilyttää. Juuri kun alkaa tuntua hyvälle, märät lehdet kaatavat minut kosteaan mahaan polvilleni.

Lysähdän maahan. Mitä järkeä on yrittää olla onnellinen, miksi nauttia elämästä? Kuitenkin jossain vaiheessa kaikki romahtaa, kulissit ympärilläni sulavat kuin lumikinokset. Hitaasti, mutta muutoksen huomaa. Jää odottamaan lopullista romahdusta, kevään harmautta.

Vaahteran lehti leijailee käteni viereen. Katson sen täydellistä väriä. Punainen ja keltainen ovat kietoutuneet toisiinsa. Ihan lehden ruodin lopussa on hieman vihreää. Pieni muisto kesästä.

Kierähdän selälleni. Katson puita, niiden juhlapukuja. Näen niin paljon värejä, niin paljon ulottuvuuksia, niin paljon kauneutta.

Mielessäni alkaa hahmottua kuva maalauksesta ruskan kaikissa väreissä; punaisessa, keltaisessa, oranssissa, vihreässä, ruskeassa, sinisessä, valkoisessa, mustassa. Sävyjä on tuhansia, miten kukaan voisi jäljentää luontoa täydellisesti? Mutta kuka edes yrittäisi? Kuka voisi maalata syksyn lumouksen? Voisinko minä?

Joku uusi tunne liittyy kovin yksinkertaiseen tunneskaalani. Se herättää minussa muistoja vuosien takaa. Maali jalkapallopelissä, joku sanoi minun olevan kaunis, piirustuksen onnistuminen. Haen sanaa.

Itsevarmuus. Hymy nousee hitaasti, ponnistellen huulilleni. Ja pitkästä aikaa se on oikea hymy, eikä naamion muodostama.

Haluan yrittää maalata kauneuden, vangita sen. Vahtia, ettei se karkaa. Ja tällä kertaa en luovuta.
Nousen varovaisesti ylös, päässä heittää hieman. Mutta kuitenkin tunnen huolieni painon hitaasti laskeutuvan olkapäiltäni maahan viereeni.

Kun astelen polulla märkien, mutta väreillään loistavien lehtien keskellä, tajuan, etten ehkä hyvästele huoliani ja ahdistusta ikinä, mutta ne voivat kulkea vierelläni.

Ahdistus pysyy, mutta elämästä voi silti nauttia.

Nimimerkki Arthor

ibby_palluroita

Puutarha täynnä ajatuksia

Silmäni ovat kaksi pientä kameraa. Ne tuijottavat eteenpäin, välillä eri suuntiin. Katson. Tarkkailen. Paitsi mitään uutta ei ole näkyvissä. Kuluneita tiiliseiniä koristaa kolmen vuoden takaiset julisteet. Samat vanhat kasvot näyttävät tympeiltä keltaisessa lampunvalossa. Joku todella viisas oppilas on käynyt piirtämässä taululle mitä kummallisempia kuvioita. Katson taakseni. Minne tahansa käännyn, kameroideni liikettä seuraa koreografia, jossa käsi siirretään vierustoverin korvan juureen, nojaudutaan sitä vasten puhumaan mahdollisimman hiljaa ja nauretaan yhdessä.

En kuitenkaan kuuntele. En pysty enkä halua. Korvani suodattavat äänet, jotka eivät minua tässä vaiheessa enää haittaa, mutta pulpetti puristaa. Se pidättelee, vaikka haluan liikkua. Tahdon lentää maailman ääriin ja taivaan tuuliin, mutta se ei päästä irti. Se ei ymmärrä tätä, eikä se ymmärrä, että kaikki sen sisälmykset vetävät minua puoleensa raapien terävillä kynsillä. Ne eivät päästä irti, eivätkä välitä siitä, että minuun sattuu. Enkä oikeastaan tiedä, miksi ne sen tekevät. Ehkä niillä ei ole muutakaan tekemistä, tai sitten olen oikeasti niin huono kuin ne sanovat.

Kun olin pienempi, osasin kuvitella itseni minne tahansa: pois kaikesta, mikä tai kuka painoikaan mieltäni. Vaikka minua jo silloin vieroksuttiin ja pilkattiin, mielikuvitukseni oli lähes rajaton. Äitini yritti monesti viedä minua leikkimään luokkalaisteni kanssa, mutta minä en koskaan halunnut mennä. En kuitenkaan olisi saanut heistä ystäviä. Tiesin aina, että pääsisin yksin paljon hienompiin seikkailuihin ilman, että lähden mihinkään.

Nyt haluan päästä takaisin paikkaan, jonne silloin karkasin. Painaudun ajatuksiini. Suljen silmäni ja näen edessäni puutarhan. Kuulen, kuinka linnut ja pörriäiset päästelevät kummallisia ääniään. Multa tuoksuu raikkaalta sateen jälkeen, ja pystyn lähes tuntemaan kylmän tuulenvireen kasvoillani. Kaikenkokoiset lehdet sädehtivät vehreinä puissa ja pensaissa. Puutarhan keskellä pulppuaa valkea suihkulähde. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa lähde, vaan siinä virtaa rauha. Kävelen hitaasti eteenpäin. Luon sisäiseen teatteriini kuvan tyyneydestä painautuen askel askeleelta syvemmälle, kunnes portti yhtäkkiä tulee vastaan ja sadepilvi lankeaa puutarhan ylle.

Se ei koskaan ole tullut niin lähelle. Olen aina nähnyt sen, mutta se on ollut vain pieni joukko pilviä taivaanrannassa, jonne olen vuosien varrella heittänyt kaikki satuttavat ajatukset. En koskaan uskonut, että nuo pilvet kasvaisivat noin suuriksi, saati sitten tulisivat takaisin. Nyt sade kastelee minut läpikotaisin ja kaikki sen sisällä lymynneet ajatukset kuplivat päähäni. Jokainen naurahdus, jokainen ilkeä katsahdus ja lausahdus. Jokainen kerta, kun minut jätettiin ulkopuolelle. Jokainen kerta kun minua haukuttiin, heiteltiin kivillä tai lyötiin. En ole tarpeeksi. En ole riittävä. Nuo ajatukset yrittävät määritellä minua. Ne ottavat minusta ja järjestäni vallan. Ne saavat minut tuntemaan asioita, jotka eivät ole todellisia. Ne saavat minut tuntemaan itseni rumaksi, turhaksi ja pieneksi.

Puutarhan portti on suljettu, enkä pääse pois. Olen keskellä sadetta kaikkien ajatusteni kasteltavana ja tunnen, kuinka ne hiljalleen syövyttävät sisintäni. Hätkähdän tähän hetkeen. Suupieleni jännittyvät taipuen lattiaa kohti ja kurkkuni tuntuu tiukalta. Päätäni jyskyttää. Viittaan, nousen ylös ja kävelen pois luokasta kohti kylpyhuoneita pidätellen itkua.

Astun peilin eteen ja ehdin katsella itseäni vain pienen hetken, kunnes purkaudun. Päästän kaiken ulos. En näe mitään, sillä kyyneleet peittävät silmäni. Ne valuvat poskillani polttaen kuivaa ihoani. Kurkkuani särkee, ja minun on vaikea hengittää. Tuntuu, kuin tukehtuisin.

Hengitän syvään ja päätän palata puutarhaan. Sade on hieman laantunut. Täällä minä vieläkin olen, niin kauniissa paikassa, mutta surun saartamana lukkojen takana. Mietin hetken ja päätän katsella ulos portista. Varovasti nojaudun kylmiä metallitankoja vasten ja tarkkailen ulkopuolella olevaa maailmaa ensimmäistä kertaa. Ja kuinka suurelta se näyttääkään! Porttien toisella puolen ei tietenkään ole täydellistä. Heti ensimmäisenä näen petollista maata, joka on täynnä surua, pelkoa ja sotaa. Heti, kun suuntaan nuo kaksi pientä kameraa eteenpäin, näen kuitenkin jotain suurenmoista. Kaukaisuudessa aurinko paistattaa valoaan suurten palatsien ja kukkaniittyjen lävitse. Kuulen hyvin etäistä musiikkia, naurua ja ilon ääniä.

Tiedän, miksi en pääse ulos puutarhasta. En ole koskaan uskaltanut katsoa toiseen maailmaan. En ole koskaan avannut porttia. Ehkä minun pitäisi kokeilla, kävellä ulos pelkojeni ohitse kohti paratiisia, kohti iloa ja rauhaa. Se vaatisi rohkeutta, mutta en tiedä, mistä sitä voi löytää. Olen hukannut portin avaimen.

En kuitenkaan voi antaa kiusaajieni määrittää itseäni. Vaikka en ole rikas tai kovin viehättävä ulkokuoreltani, se ei tarkoita, että olisin yhtään sen huonompi kuin kukaan muu. Olen vain erilainen.

Istun alas ja mietiskelen hetken. Olen pidätellyt muistoja sisälläni liian pitkään. Sen takia ne tulivat takaisin ja yrittivät kahlita minut tänne. Mutta minä haluan avata portin, haluan päästä ulos ja unohtaa menneen. Tuo ajatus kasvaa sisälläni muuttuen suuremmaksi ja suuremmaksi. Päätän, etten voi antaa kenenkään pysäyttää minua. Aion löytää avaimen hinnalla millä hyvänsä, ja vaikka matka onnellisuuteen olisi pitkä ja vaikea, aion löytää tien ja päästä perille.

En tiedä, miten selviän tästä eteenpäin. Pitäisikö minun jatkaa vai pysähtyä? Koska en ainakaan voi pysähtyä, nostan katseeni ja lähden kävelemään kohti luokkahuonetta. Yritän pysyä vahvana. Saapuessa huoneeseen kävelen paikalleni ja istun alas. Tunnen kaikkien katseet niskassani. Äiti aina sanoo, etteivät he oikeasti katso, mutta tiedän, ettei se ole totta. Olen epävarma, mutta yritän tasapainottaa ajatukseni.

Tämä sama kierto tulee toistumaan aina, enkä voi sille mitään. Vaikka kiusaajani saataisiin lopettamaan tekemisensä, se tuntuisi pettämiseltä. Koko juttu jäisi siihen, ja arpeni himmentyisivät pikkuhiljaa. Ne eivät silti koskaan lähtisi pois. Taustalla olevaan ongelmaan, minun omiin tuntemuksiini, ei puututtaisi ollenkaan. En kuitenkaan voi jättää tätä tähän. Tarvitsen jonkun, joka rohkaisee minua jatkamaan ja selviämään eteenpäin.

Sitten eräänä päivänä avain löytyi, ja portti avautui. Otin ensimmäisen askeleen. Päätin hakea apua ja vastauksia ja kävelin koulupsykologin toimistoon. Se oli parhaita päätöksiä, mitä olen koskaan tehnyt. Nykyään ymmärrän, että pulpetti ehkä puristaa, mutta se ei kahlitse. Mikään, mikä siitä kurottaa, ei voi satuttaa minua. Ennen pakenin toisten sisälleni istuttamia ajatuksia syvälle mielikuvitukseeni, sillä siellä en ollut arvostelun kohteena. Ehkä minun ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä sitä. Ehkä minun olisi pitänyt osoittaa heille, etten usko olevani niin kamala kuin he sanovat. Olen vain erilainen, eikä siinä ole mitään väärää. Sain pulpetin avattua ja kaivoin rohkeuteni esille.

Olen ymmärtänyt, että joskus maailma lentää eteenpäin ja pulpetti puristaa jatkamaan. Kaiken kiireen keskellä haluaisin pysähtyä hetkeksi. Haluaisin katsoa ympärilleni ja nähdä ne pienet yksityiskohdat, jotka niin usein jätetään huomaamatta: kaikki pienet tunteet ja hetket, jotka ajan myötä kasvavat suuriksi sadepilviksi. Olen oppinut, ettei tärkeintä ole se, että muut pitävät minusta. Sen sijaan ne pienet asiat, joita tarvitsemme, joita emme osaa etsiä, mutta jotka vahingossa löytyessään eivät kasvata ylpeyttämme vaan rakkautta muita kohtaan, ovat kultaakin kalliimpia. Ja tuo asia minun kohdallani oli rohkeus.

Vaikka he yrittivät hajottaa elämäni, en aio tehdä samaa heille. En tahdo tuhota heitä, sillä tiedän, miltä se tuntuu, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan sitä. En ole niin heikko, että haluan antaa mittani takaisin kostamalla. Mielestäni hyvän esimerkin näyttäminen ja heitä rakastaminen kaiken sen jälkeen mitä he tekivät osoittaa paljon suurempaa rohkeutta.

Tieni pienestä puutarhasta kukkaniityille on vielä kesken. En tiedä, pääsenkö koskaan kunnolla perille, mutta ainakin olen matkalla. Matka itsessään ei ole helppo eikä turvallinen. Siihen mahtuu onnistumisia ja epäonnistumisia sekä surua ja iloa, mutta niitä ei voi kukaan välttää. Tärkeintä on, että löysin avaimen, pääsin ulos ja otin ensimmäisen askeleen.

Nimimerkki Mietteliäs tytön tylleröinen

ibby_palluroita

Pulpetti puristaa

I

Läpinäkyvä vilkaisu opettajalta
mutta maantieto jatkuu,
minä poistun
ja käytävä on loputon

portaita 38 liikaa,
äänet valtava hukuttava pauhu,
ihmisiä kaikkialla edessä
takanasivullapäälläalla

luovin vapauteen
varovasti naarmuilla
hiukset solmussa,
sydän pettää ellen.

Laukussa läksyjä
viidettä viikkoa,
psykologi paras ystävä
koko koulussa

ruokalassa näkkileipä,
luokassa takarivi,
hyppytunnilla kuulokkeet,
kotona kolmen tunnin päiväunet

vain joskus joku katsoo pitkään,
laskee lintsatut tunnit,
ehkä huolestuu
mutta kuitenkin unohtaa pian.

Joskus äiti huomaa poissaolot
muttei vielä tänään.

II

Seinät puhuvat minulle tänään
mutten aio kuunnella niitä.
Istun kahdeksasta neljään vavahtamatta.

Pulpetti puristaa ryhdin kasaan
ja vatsaan putoaa kylmiä kiviä,
silti istun tässä hymyillen kitsaasti
oppikirjapinolle ja lyijykynille.

III

Hei taas sama vanha rakennus,
samat ihmiset ja kasvot,
meteli, liike, aaltoilu.
Katson ja hyväksyn,
joskus on pakko.

Nimimerkki Läpinäkyvä

2 kommenttia artikkeliin ”Pulpetti puristaa -kirjoituskilpailun satoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s