Sarjakirjojen kirjoittajat kertovat

Haastattelussa Tuula Kallioniemi, Salla Simukka, Jari Mäkipää, Anneli Kanto, J. S. Meresmaa ja Johanna Hulkko

Marketta Könönen

Miten kirjoitetaan hyvä sarjakirja? Siihen on monta tapaa. Aina se vaatii kuitenkin kiinnostavan tarinan ja taitavan kirjoittajan. Sarjaa aloittaessa kirjailija ei välttämättä tiedä, että syntymässä on useampi osa eikä vain yksittäinen teos. Toisaalta sarja voi olla muotoutunut kirjailijan mielessä jo monta osaa eteenpäin.

Rohkeimmat kirjoittavat ensimmäisen teoksen moniosaiseen sarjaan vailla ajatusta seuraavista. Kun pitäisi lopulta viimeisessä osassa punoa kaikki irtonaiset juonenpätkät ja langat yhteen, se pistää luovuuden rajat koetukselle. Riemu on suuri, kun ratkaisut löytyvät ja tarinasta tulee tiivis ja ehjä. Hyvä kirja tuottaa iloa kaikille osapuolille: lukijalle, tekijälle ja kustantajalle.

Mikä tai mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että syntyy hyvä kirja ja hyvä kirjasarja? Lähetin kuudelle kokeneelle kirjailijalle kyselyn sarjakirjojen tekemisestä. Kirjailijoiksi valikoituivat seuraavat: Tuula Kallioniemi, Salla Simukka, Jari Mäkipää, Anneli Kanto, J. S. Meresmaa ja Johanna Hulkko. He ovat aloittaneet lapsille ja nuorille kirjoittamisen vuoden 1978 (Tuula Kallioniemi) ja 2013 (Johanna Hulkko) välillä. 

Jos edellä mainittujen kirjailijoiden kaikki teokset koottaisiin yhteen kasaan, siitä tulisi korkea torni. Torni, jossa olisi suuri määrä erityyppistä kirjallisuutta. Siinä olisi kuvakirjoja, runoja, satuja, myyttejä, tietokirjoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, nuorten aikuisten kirjoja, jännäreitä, fantasiaa, aikuisten kaunokirjallisuutta, näytelmiä sekä radio- ja tv- käsikirjoituksia. Suuri määrä tietoa, taitoa, tunteita ja tapahtumia, laatukirjallisuutta Suomesta.

Kysyin kirjailijoilta seuraavat kysymykset:

  • Kuka ja mikä olet? (nimi, esikoiskirja ja sen ilmestymisvuosi, lemmikit, perhe, lempipaikka, lempiruoka tai mitä tahansa haluat itsestäsi kertoa)
  • Miten luot kirjasarjasi (esim. edut ja haitat yksittäiseen kirjaan verrattuna? Lähteekö sarja yleensä omasta vai kustantajan toiveesta? Suunnitteletko sarjan kirja kerrallaan vai teetkö suunnitelmia pitkälle eteenpäin? Jos olet tehnyt useampia kirjasarjoja, niin poikkeaako niiden tekeminen toisistaan ja millä tavalla? Asettaako kirjojen ilmestymistiheys jotain vaatimuksia tai rajoituksia.)
  • Mikä vaikuttaa sarjan sisältöön?
  • Miten pidetään sarja elinvoimaisena ja houkuttelevana? (Mitä täytyy ottaa huomioon uusissa osissa? Kuinka ujutetaan vanhoja tapahtumia uusiin osiin? Pitääkö henkilöiden kasvaa ja vanheta sarjan edetessä? Uusien henkilöiden ilmaantuminen sarjaan? Kohderyhmä?
  • Milloin sarja tulee tiensä päähän vai tuleeko koskaan?
  • Lukijapalaute ja sen merkitys kirjojen sisältöön?
  • Kuvituksen merkitys?
  • Neuvosi aloittelevalle sarjakirjan tekijälle?
  • Mikä/mitkä olivat lapsuutesi ja nuoruutesi lempisarjoja? Luetko niitä edelleen?

Kirjailijoiden vastaukset ovat jutussa sellaisenaan. Vastauksista koostuu laaja katsaus sarjakirjojen tekemiseen, mikä ei suinkaan ole saman tarinan kopiointia. Vastauksissa on paljon asioita, joita en itse ainakaan ole hoksannut ajatella.

Ennen kirjailijoiden juttuja on omia muistojani siitä, miten törmäsin juuri tämän kirjailijan teoksiin tai millaisia ajatuksia kirjat ovat minussa herättäneet. Valinnoissani on paljon samaa kuin viidesluokkalaisten tavassa valita luettavaa eli kirjan nimi, takakannen teksti, aihe, selailu, sattuma, kavereiden suositus, kirjailijan aiemmat teokset ja joskus pelkkä kirjailijan nimi.

Muistoja Tuula Kallioniemestä

Tuula Kallioniemen toinen kirja, Toivoton tapaus, ilmestyi vuonna 1978. Luin sen heti kiinnostavan aiheen takia. Itse kirjailijaan tutustuin vähän myöhemmin, kun Suomen nuortenkirjaneuvoston Tampereen osasto kutsui hänet päiväkodin vanhempainiltaan. Tuula Kallioniemen hauska ja innostava esiintyminen teki vaikutuksen. Hän on kirjailija, joka kirjoittaa ja esiintyy sujuvasti. Kallioniemen tuotanto on laaja ja monipuolinen ja kohderyhmä vaihtelee pienistä lapsista aikuistuviin nuoriin. Tyylilajit vaihtelevat aiheen ja kohderyhmän mukaan. Alkutuotannostaan lähtien Kallioniemi on ottanut erityisryhmät luontevaksi osaksi kirjan henkilögalleriaa. Vammaiset, sairaat, romanit ja värilliset ovat saaneet hänestä ennakkoluulottoman tulkin. Tuula Kallioniemi on kirjoittanut kymmenen kirjasarjaa. Samaan suoritukseen on yltänyt vain kaksi muuta kotimaista kirjailijaa, Tuija Lehtinen ja Tittamari Marttinen.

Reuhurinteen ala-asteen tarinat olivat takuuhauskoja vinkattavia. Siksi olikin kiinnostavaa, että sarja alkoi uudestaan kuvitettuna kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ala-aste oli vaihtunut Reuhurinteen alakouluksi. Vanhat oppilaat olivat aikuistuneet ja koulujärjestelmäkin muuttunut. Alakoululaiset eivät enää syö koululla vaan vanhusten palvelutalossa. Opettaja Aapeli Käki sentään on edelleen opettajana.

Tuula Kallioniemen vastaukset

”Minulle on sarjan (tai yksittäisenkin teoksen) elinvoimaisuuden edellytys se, että vaikka kyse olisi vauhdikkaammasta ja näennäisesti riehakkaastakin jutusta, aina haluan, että mukana on jokin syvällisempikin taso”.

Tuula Kallioniemi

Olen Tuula Kallioniemi, lastenkirjailija. Esikoiskirjani Karkulaiset ilmestyi 1978 Otavan kustantamana. 

Perheeseen kuuluu aviomies ja kolme aikuista poikaa, joista esikoisen perheessä on kaksi lasta, poika ja tyttö ja kuopuksen perheessä yksi poika. Lemmikkejä on enää muutama hämähäkki. Aikoinaan kaksi leonberginkoiraa. 

Lempipaikkani on talvisin olohuoneen sohva, jossa ehdin valitettavan vähän löhötä lueskelemassa. 

Toinen lempipaikka on Sorolan kuntoportaat Kangasalla. Tai Ruutanan lenkkeilyreitit. 

Ylitse muiden on kuitenkin toinen kotimme, jossa vietämme reilut puolet vuodesta: Juupajoen punainen tupa ja perunamaa. 

Lempiruoka on ehkä paistettu siika. Kalastamme paljon kesäisin ja minun tehtäväni on soutaa verkkoja, perata kalat ja valmistaa ruuat.

Olenkohan yhtään sarjaa tehnyt niin, että olisin jo etukäteen miettinyt, että tulossa on sarja. Karoliina saattaisi olla sellainen, koska se oli eräänlainen tilaustyö. Otavalla toivottiin tyttökirjasarjaa.

Yleensä ideat ovat kyllä omia. Sitten kun on alkanut näyttää siltä, että on tulossa sarja, en kuitenkaan silloinkaan ole kovin pitkälle eteenpäin suunnitellut. Useimmiten seuraavan sarjan idea on syntynyt siinä edellisen viimeistelyvaiheessa, ja silloin onkin ollut kova polte jatkaa. 

Reuhurinne-sarja on hyvä esimerkki ilmestymistiheyden vaatimuksesta. Ensimmäinen kuuden osan sarjahan päättyi, kun kuvittajat työllistyivät niin paljon oman tuotantonsa parissa, että aika ei riittänyt kaikkeen. Yleisesti ottaen, ei varmaan ole suotavaa (kustantajan näkökulmastakaan), että sarjan osien välillä olisi yli vuosi.

Reuhurinteen erikoisuus on se, että se tavallaan käsittää kaksi erillistä sarjaa. Kun ensimmäisen sarjan kuvitus loppui, oli välissä pitkä tauko, kunnes kustantaja ehdotti, että jatkaisin. Silloin sarjaan vaihtui kuvittaja ja itse keksin luoda uudet henkilöt, vaikka entisen opettajan ja henkilökunnan halusinkin jättää. Pidin hauskana ideana sitä, että entiset, jo aikuiseksi kasvaneet oppilaat, esiintyisivät uudessa sarjassa aikuisina ja omissa ammateissaan. 

Sisältöön vaikuttaa tietysti kohderyhmän ikä. Reuhurinteestä on olemassa myös spin off, helppolukuinen sarja, jossa esiintyvät vain sarjan ekaluokkalaiset. Reuhurinne lienee myös lähtökohtaisesti hulvattomampi kuin esimerkiksi Konsta- tai Karoliina-sarjat. Kaikissa pysytellään kuitenkin realismin puitteissa.

Minulle on sarjan (tai yksittäisenkin teoksen) elinvoimaisuuden edellytys se, että vaikka kyse olisi vauhdikkaammasta ja näennäisesti riehakkaastakin jutusta, aina haluan, että mukana on jokin syvällisempikin taso. Se voi olla lyhyessä sarjan sisällä olevassa tarinassa vaikkapa pelkääminen, yksinäisyys, kaveruus, kiusaaminen, itsetuntoasi tai muu joskus aikuisen silmissä ehkä lähes mitätön, mutta lapselle iso asia. 

Konsta-sarja ja Karoliina-sarja ovat niitä, joissa henkilö kasvaa sarjan edetessä. Sellaisten sarjojen jatkaminen loputtomiin (Konsta eläkkeellä?) ei ole minun juttuni. Varsinkin edellä mainituissa luulisin koko touhun muuttuvan väkinäiseksi, jos liian kauan jatkaisin. Reuhurinne eroaa noista siinä, että kirjat koostuvat erillisistä tarinoista, jotka voi periaatteessa lukea itsenäisinä juttuinakin. Sillä tavoin olen voinut jatkaa sarjoja kasvattamatta henkilöiden ikää. Jokaisellehan voi tapahtua mitä tahansa ilman, että esim. kirja olisi sidottu johonkin ajanjaksoon.

Elinvoimaisuutta on omille sarjoilleni antanut vahvasti se, että niistä on otettu lukemattomia lainauksia oppikirjoihin.

Sarja tulee minun kohdallani tiensä päähän, jos vähänkään alkaa tuntua siltä, että nyt on väkisin vääntämistä. Hauskana tapauksena tai pikemminkin poikkeuksena tästä: Hiljattain virtuaalisella kouluvierailulla sain koululaisten taholta idean Wannaplay-sarjan jatkoon. Olin ajatellut, että kolme osaa sarjaan riittää, mutta nyt olen hyvinkin innostunut tekemään vielä yhden osan tuon mainion vinkin vuoksi.

Lukijapalautetta saan lähes yksinomaan kouluvierailuilla. Ne kannustavat ja vakuuttavat minut siitä, että on innokkaita lukijoita. Muutoin tuntuisi kyllä siltä, että samoilee eksyksissä pimeässä metsässä.

Kuvituksen merkitys on huimasti lisääntynyt siitä, kun aloitin. Joskus kyllä mietin, että olisi kiva, jos ihan aina ei olisi ”pakko” olla kuvia. Vaikka siis olisi kyse helppolukuisemmasta alakoululaisten kirjasta. Toivoisin kovasti, että tekstillä sinänsä olisi sille kuuluva arvo ihan jo kielentajun kehittymisenkin kannalta. Kuitenkin hyvä kuvitus on minulle herkkupala. Eritoten, kun huomaan, että kuvittajalla on samanlainen huumorintaju kuin itselläni ja että hänen työstään huokuu innostus. Minulla on ollut onni saada loistavat kuvittajat.

Hiljaa hyvä tulee. Eli, ämpärillinen perunoitakin hoituu, kun kuorii yhden kerrallaan. Menestys ei ole se ensimmäinen asia, jota pitää miettiä. Innostus on tärkein. Ja jos ideoita riittää, ei muuta kuin uusia osia, kunnes hyytyy. Olen lukenut sarjoja, joissa ei näytä tapahtuvan mitään uutta. Silti ne saattavat olla kovin suosittuja. Syynä lienee tuttuus ja turvallisuus. Mutta itseään kunnioittava kirjoittaja ei kyllä heitä vasemmalla kädellä lempisarjaansa yhä uudelleen lämmitettyjä variaatioita.

Taisin muiden tapaan ahmia Viisikoita. En ole lukenut niitä sen koommin. Oman lapsuuteni aikoihin sarjat taisivat ennemmin olla erillisiä, mutta tietyn otsikon alla olevia, kuten Nuorten toivekirjasto. Anni Swanin kirjat olivat omia lemppareitani. 

Vielä kokemuksen merkityksestä kirjoittamiseen: Jälkikäteen on hankalahko jäljittää kaikkea sitä, mikä on syntynyt jostain kokemuksesta. Silti uskoakseni omista kirjoistani läheisimpiä ovat olleet ne, joihin on jollain tavalla liittynyt omia kokemuksia. Nehän voivat olla myös välillisiä, vaikka lapsenlapsen elämässä tapahtuneita asioita. Mutta jotka sitten olen etäännyttänyt ja joista olen kaivanut esiin sen ”yleisen”, jotta kokemukset eivät jäisi koskaan ihan yksityiselle tasolle.

Muistoja Anneli Kannosta

Anneli Kannon esikoisteokseen, Hirmuinen vedenpaisumus, törmäsin sattumalta. Olin hyllyttämässä kirjoja lastenosastolla ja käteeni osui Kannon kirja. Mikähän tämä on, ihmettelin ja pyörittelin kirjaa. Luin ensimmäisen tarinan ja minulle kävi kuin Annelin lapsille, innostuin valtavasti. Lainasin kirjan ja luin sen kokonaan. Hihkuin suorastaan, että näinkinkö voi kirjoittaa vanhoista pyhistä tarinoista? Vau!

Sen jälkeen olen lukenut kaikki Anneli Kannon kirjat. Tuntuu oudolta, että esikoiskirjan ilmestymisestä on vain kolmetoista vuotta. Anneli Kannon kirjat ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi, että olisin arvioinut ajan pidemmäksi. Kun itkee ja nauraa jonkun kirjoille, niin tekijä tuntuu ikiaikaiselta tutulta. Hänen draamaopintonsa eivät totisesti ole menneet hukkaan.

ANNELI KANNON VASTAUKSET

”Sarjan on sekä kehityttävä että pysyttävä samana. Siinäpä urakka”.

Anneli Kanto

Olen Anneli Kanto, kirjailija ja käsikirjoittaja Tampereelta. Esikoiskirjani Hirmuinen vedenpaisumus (2007) syntyi lapsilleni kertomistani iltasaduista. Muunsin myyttejä lapsen ymmärrettäväksi ja muksut innostuivat myyttitarinoista aivan tavattomasti. Nykyään lapset ovat jo aikuisia ja elelen kissan kanssa. Kirjoitan sekä lapsille että aikuisille.

Olen kirjoittanut neljä sarjakirjaa. Niistä yksi, kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta lähti kustantajan tönäisystä. Olin tehnyt Karistolle yhden kuvakirjan, Jakke ja Simo, ja kustannustoimittajani Sirja Kunelius ehdotti, että miettisin kuvakirjasarjaa. 

Olen tehnyt Virtasia yhden vuodessa, joten ehdin miettiä seuraavaa osaa rauhassa. Lähtökohtani olivat, että lapsia on viisi ja he ovat eri-ikäisiä ja että kirjoissa päähenkilö vaihtuu ja että aikuiset eivät kirjoissa esiinny. Tällä tavoin ajattelin saavani kirjaan riittävästi vaihtelua ja monen ikäisiä lukijoita.

Halusin käsitellä lapsen arkielämää silmän tasalta, lapsen kokemusta kunnioittaen. Pienillä ihmisillä on suuret tunteet. Niille halusin antaa tilaa. Lapsen kokemus pitää ottaa vakavasti. Toivon, että lapsi voi samaistua henkilöihin ja tunnistaa tarinoista omia kokemuksiaan ja tunteitaan.

Vakavasti ottamisesta huolimatta halusin kirjoihin myös hauskuutta, sillä kuvakirja luetaan yhdessä ja on valtavan ihanaa, kun aikuinen ja lapsi voivat yhdessä nauraa hoksaamalleen asialle. 

Konsepti osoittautui yllättävän toimivaksi, sillä keväällä 2021 ilmestyy 12. Virtanen.

Toinen mainittava sarja on Futistyttö, jota ilmestyi viisi osaa. Siihen vaikutti paljon oma jalkapalloa pelaava tytär. Sarja oli jatkuvajuoninen ja kirjat olivat lastenromaaneja, joten sarjamuoto oli vaikeampi kuin Virtasissa. Futistyttö kertoo identiteetin muodostumisesta ja ajanjaksosta, jolloin pienestä tytöstä tulee iso tyttö. Tähän havahduin, kun tytär äkkiä, muutaman vuoden sisällä muuttui pikkutytöstä esiteiniksi. Tapahtuu suuri henkinen ja fyysinen harppaus. Futistyttö on sarjan alkaessa 11-vuotias ja sarja päättyy, kun hän on 14. Sen pidemmälle en voinut sarjaa jatkaa, sillä 15-vuotias on jo aivan eri juttu kuin 14-vuotias (jonka sitä paitsi kuvaan kirjassa hiukan lapsellisemmaksi kuin sen ikäinen todellisuudessa olisi.) Päähenkilö ehtii siis isoksi tytöksi, mutta ei vielä teiniksi. 

Tämän sarjan miettiminen ja kehittely oli vaativaa. Sarjamuoto sinänsä on vaikea, varsinkin jatkuvajuonisessa. Sarjan valitsin, koska halusin kirjoittaa ”laiskoille lukijoille” (sellainen oli tyttäreni), iältään 9–13. Sarjakirja on hyvä laji kirjoittaa pitkä tarina helposti luettavassa muodossa. 

Laskin, että viimeistä osaa tulin ajatelleeksi seitsemän vuotta. Että repikää siitä, te, jotka nimittelette sarjamuotoa laiskaksi ja helpoksi. Jokaisen osan pitäisi olla yhtä kiinnostava ja hyvä kuin edellinen, mieluummin vielä parempi. Henkilöiden on pysyttävä pohjimmiltaan samana, mutta kehityttävä. Henkilöiden välisten suhteiden on kehityttävä. Sivuhenkilöiden on kehityttävä… sarjan kirjoittaminen on vaikeaa. Sarjan on sekä kehityttävä että pysyttävä samana. Siinäpä urakka.

Futistytön joka osassa on teema, joka siivilöityy tekstiin, mutta ei näy pinnalla:  1. itsensä hyväksyminen ja äitisuhde, 2. ruumiillisuus ja pettymykset, epäonnistuminen 3. ryhmässä toimiminen, kilpailu, voitontahto 4. seksuaalisuus ja tunteet 5. rakkaus ja kuolema.

Sarjan houkuttelevuus ja elinvoimaisuus riippuu siitä, että löytää muutoksen, joka on yllättävyyden ja tuttuuden sopiva yhdistelmä. En ole muistellut vanhoja tapahtumia uusissa osissa vaan lähtenyt siitä, että osat voi lukea myös erikseen.

Päähenkilöiden ikääntyminen on valintakysymys. Futistyttö kasvoi, Virtaset ovat kasvaneet pikkuhiukan, mutta tuskin kasvavat kahta vuotta enempää. Virtasiin tulee valikoivasti uusia henkilöitä – eskarikaveri Alex, Virtasten koira Vertti. Sattumoisin naapurin äreä mummo on alkanut esiintyä sivuhenkilönä, mutta kuitenkin.

Kohderyhmän olen ajatellut tietoisesti kumpaankin sarjaan. Futistyttö tuli tiensä päähän em. syistä. Virtasten elinkaari on varmaan pidempi. Olin välillä huolestunut elinkaaresta, kunnes huomasin, miten kauan on tehty Risto Räppääjää tai Tatua ja Patua. Lastensarjan elinkaari voi siis olla hyvinkin pitkä.

Elinkaari riippuu tietenkin myös myynnistä. Jos ei myydä, sarjan elämä on lyhyt ja traaginen.

Lukijapalautetta on kiva saada, mutta se ei vaikuta kirjojen sisältöön.  Virtasiin olen saanut ehdotuksia ja yhden kirjan olenkin tehnyt lukijapalautteen perusteella. Harras lukijani ehdotti, että Virtaset menisivät huvipuistoon. Siitä syntyikin kirja.  Joskus olen jo ehtinyt miettiä ja kirjoittaakin aiheesta, kun saan ehdotuksen. Seuraava kirja on Paavo Virtanen ja tauti, ja kuinka ollakaan, olen saanut ehdotuksia, että joku Virtasista joutuisi sairaalaan tai ainakin lääkäriin.

Vauva Virtastakin on ehdotettu, mutta nähtäväksi jää.

Kuvituksen merkitys on erittäin suuri. Minulla oli tuuria. Noora Katto valikoitui kuvittajaksi sattumalta. Kustannustoimittajani ehdotti, että kokeilisimme nuorta kuvittajaa, joka opiskeli vielä. Löysimme Nooran kanssa yhteisen sävelen hyvin nopeasti ja Noora on Virtasille ainoa mahdollinen kuvittaja. Joutuisin varmaan lopettamaan sarjan, jos Noora lopettaisi.

Noora on tehnyt myös Futistyttöjen kansikuvat.

Olen aloittanut uuden, helppolukuisen Häntähoiva-sarjan, josta kolmas osa ilmestyy 2021. Siihen sain uuden kuvittajan, Tuire Siiriäisen, jonka kädenjäljestä pidän kovasti. Tuire löysi sopivan tyylin eläimiä hoitavalle lapsikolmikolle. Tuirella on samanlainen yksityiskohtien ja ilmeiden taju kuin Nooralla.

Aloittelevaa sarjakirjan tekijää en juuri osaa neuvoa. Joskus saan kyselyjä kuvakirjasarjan tekemisestä, usein ihmiset kysyvät, miten paljon niissä on sivuja ja tekstiä. Olen kiltisti vastaillut, vaikka tekisi mieli sanoa ja olen sanonutkin, että mene kirjastoon ja lue kuvakirjoja! Ei voi tehdä kuvakirjasarjaa tuntematta kuvakirjagenreä. Sama muidenkin sarjojen suhteen.

Kuvakirjoissa on usein liian pitkiä tekstejä. Samoin niissä saattaa olla huumoria, joka viheltää korkealta kohdeyleisön kokemuksen yli. Sellainen on mielestäni epäkohteliasta ja ajattelematonta. 

Tarinan pitää olla hyvä. Ei riitä, että keksii hyvin omituiset päähenkilöt ja heille omituiset nimet ja lähettää heidät sen jälkeen omituiseen paikkaan. Tarinassa pitää olla käänteitä, henkilöillä pitää olla luonteet, kielen pitää olla rikasta mutta ymmärrettävää.

Lapsena luin Viisikkoja ja Seikkailu-sarjaa, ne olivat niin jänniä. Pienempänä pidin Marjatta Kureniemen saturomaaneista. Muumeista tykkäsin tietysti myös ja kuinka ollakaan, Tove-elokuvan innoittamana luin koko muumisarjan uudelleen, tällä kertaa loppupäästä kohti alkupäätä, myös kuvakirjat. Jännittävä kokemus lukea lapsuuden kirjoja aikuisena. Havaitsin Janssonin valtavan hienon kielen, osuvat henkilöt ja kivan salavihkaisen huumorin. Ja myös sen, että ensimmäinen, Muumit ja suuri tuhotulva, on hirveän paljon huonompi kuin Muumipeikko ja pyrstötähti. Jotain on Janssonille siinä välissä tapahtunut. Huomasin myös toistuvan rakennekuvan: muumeille tapahtuu iso katastrofi (pyrstötähti, tulva, taikuri, talvi, muutto, muumien katoaminen) jonka sisällä on useita pienempiä seikkailuja. No, muumitutkijat ovat tietysti löytäneet nämä ajat sitten.

Muistoja Jari Mäkipäästä

Jari Mäkipää ja Hurrikaani ei ollut minulle televisiosta tuttu. Lasten aamu ja Galaxi eivät enää eivätkä vielä kuuluneet ohjelmistooni. Etsiväkerho Hurrikaanit olivat suosittuja lapsilainaajien keskuudessa ja vielä suositummiksi ne tulivat, kun Jari Mäkipää teki kirjailijavierailun kouluumme.

Mainion kirjailijavierailun innoittamana minäkin liityin Hurrikaanien lukijoihin ja ihailijoihin. Kuinka paljon parempia ne ovatkaan kuin Viisikot. Lisäksi kirjailijalla on nykytekniikka ja pelimaailma hallussaan, mikä tekee esimerkiksi Masi Tulppa -sarjasta niin ajankohtaisen ja houkuttelevan.

Jari Mäkipään vastaukset

”Pidän sarjakirjoja erittäin tärkeänä julkaisumuotona etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa”.

Jari Mäkipää

Olen Jari Mäkipää, tarinankertoja, kirjailija ja käsikirjoittaja. Olen erikoistunut lasten- ja nuortenkulttuuriin. Olen julkaissut 19 teosta sekä kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut useita Yleisradion lastenohjelmia vuodesta 2002 alkaen. Asun perheeni ja koirieni kanssa Tampereella.

Kun aloin kirjoittaa Etsiväkerho Hurrikaani -sarjaa 2000-luvun alkupuolella, en arvannut sen kasvavan vähintään 16 kirjan mittaiseksi. Vuosi toisensa jälkeen sarja on kuitenkin saanut uusia osia. Vuoden 2020 syksyllä julkaistiin 13. Hurrikaani-dekkari, ja lisäksi sarjaan kuuluu kaksi käsikirjaa ja pelikirja. Loppua ei ainakaan tällä tietoa ole näkyvissä, vaan olen edelleen kirjoittamassa sarjaan jatkoa.

Toinen julkaistu sarjani Masi Tulppa kertoo 9-vuotiaasta itsekseen viihtyvästä pojasta, jota muu maailma yrittää ahtaa sosiaalisen ekstrovertin muottiin. Huumoripitoisessa sarjassa on julkaistu kolme osaa.

Etsiväkerho Hurrikaanin kohdalla sarjan lopullinen pituus ei ole vieläkään selvillä. Se on edennyt aina kirja kerrallaan, vaikka toisinaan olen saattanut suunnitella tulevia tapahtumia parin kirjan päähän. En ole kuitenkaan koskaan laatinut koko sarjan kattavia suunnitelmia. Jokainen Hurrikaani-dekkari on luettavissa omana yksittäisenä tarinanaan, vaikka hyvin pieniä viittauksia menneisiin tapahtumiin saattaa joskus tekstissä vilahtaa.

Masi Tulppa -sarjaa suunnittelin alusta alkaen niin, että se voisi olla joko yksittäinen teos tai jatkua lyhyenä sarjana. Senkin tarinat ovat itsenäisiä eivätkä muodosta yhtenäistä, pitkää tarinakaarta.

Parhaillaan kirjoitan uutta varhaisnuorten sarjaa, joka poikkeaa aiemmista siinä, että sarjan pituus on ennalta lukittu viiteen osaan, joista jokaisessa on oma tarinansa ja jotka yhdessä muodostavat jatkuvan kokonaisuuden. Tällaisen tarinan rakentaminen onkin vaatinut huomattavasti aikaa, tarkkuutta ja suunnittelua jo ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista. Viidennen osan viimeiset tapahtumat määrittävät sitä, miten ensimmäisen osan alku kerrotaan.

Sarjakirjoittamisen hyviä puolia on maailman ja henkilöiden tuttuus, joka tuo tietynlaista turvallisuuden tunnetta omaan tekstiin. Osa kirjan tarinasta syntyy jo melkein itsestään, kun tietää kokemuksesta, miten ihmiset kirjan maailmassa toimivat tietynlaisissa tilanteissa. Työn tekemisen kannalta hyviä asioita ovat toki myös jatkuvuus ja tasainen julkaisutahti.

Toisinaan tuttuus ja turvallisuus voi myös kääntyä kirjoittajaa vastaan. Sarjan sisällä saattaa olla liikkumavaraa kokeilla eri tyyppisiä asioita (kuten Hurrikaani-sarjan käsi- ja pelikirjat), mutta saman maailman sisällä on kuitenkin pysyttävä vaikka kuinka tekisi mieli keksiä jotakin täysin uutta ja ihmeellistä. Itse olen kokenut toimivaksi tasapainoksi sen, että työvuoteen mahtuu niin tutun sarjan kirjoittamista kuin uusiakin projekteja.

Hurrikaani- ja Masi Tulppa -sarjoja olen julkaissut noin yhden kirjan vuositahdilla. Se on tuntunut sopivalta ja jättänyt aikaa muillekin kirjoitustöille. Kustantajakin on tuntunut tyytyväiseltä tähän julkaisutiheyteen, vaikka olen kyllä ollut huomaavinani, että etenkin uusien lanseerausten kanssa kustantajilla on tänä päivänä toive jopa nopeampaan julkaisuvauhtiin. Ehkä ajatuksena on pitää lukijat tiukasti hyppysissä nopeatahtisessa mediamaailmassa.

Pidän sarjakirjoja erittäin tärkeänä julkaisumuotona etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Mieluisaan tarinamaailmaan ja tuttujen henkilöhahmojen pariin on vaivatonta palata, mikä auttaa muodostamaan lukemisesta tapaa. Näin olen itsekin lukemisen löytänyt: Enid Blytonin Salaisuus- ja SOS-sarjat olivat omia suosikkejani.

Nykyään sarjoittuminen on tavanomaista kaikessa: sen voi todeta niin kirjahyllyllä, elokuvateatterissa kuin ruokakaupan karkkivalikoimaa tutkimalla. Ärsykkeitä vilisevässä maailmassa ihminen on helpompi vakuuttaa tutulla ja taatulla kuin yrittää napata huomio niin pitkäksi aikaa, että ehtii kertoa jostakin uudesta tarjokkaasta. Tämä varmasti houkuttelee myös kustantajia ja kauppiaita panostamaan nimenomaan sarjoihin. Silti toivon ja uskon, että jatkossakin myös yksittäinen teos voi nousta esiin sellaisenaan ilman pakollista sarjoittumista.

Sarjakirjat saatetaan toisinaan leimata laaduttomiksi niihin liitetyn massatuotannon mielikuvan perusteella. Itse väitän, ettei sarjamuotoisuus sinällään tee yhdestäkään kirjasta parempaa tai huonompaa tarinaa. Niin sarjoissa kuin yksittäisissä teoksissakin voi onnistua koskettamaan lukijaa – tai mennä metsään rytinällä. Onpa teoksessa osia yksi tai kymmenen, voi kirjailija valita kevyimmän reitin tai suhtautua tekemiseensä kunnianhimoisesti.

Muistoja Johanna Hulkosta

Ahkera, monipuolinen ja taitava kirjailija Johanna Hulkko on tästä kuusikossa aloittanut kirjailijanuransa viimeisenä – mitä ei julkaistujen kirjojen määrän perusteella heti uskoisi. Johannan lisä ahmimisikäisten sarjakirjallisuuteen on geokätköily, nokialaisuus, kahden isän perhe ja kunnallispolitiikka. Ihailen Johanna Hulkon tapaa tiivistää sanottavansa hauskasti ja selvästi ja samalla selittää vaikeat asiat ymmärrettävästi.

Johanna Hulkon vastaukset

”Sarjassa on naimisissa ensimmäisen kirjan kohdalla tehtyjen valintojen kanssa, vaikka myöhemmin vaihtaisikin mielensä.”

Johanna Hulkko

Olen Johanna Hulkko, kirjailija Nokialta. Lapsille ja nuorille olen kirjoittanut vuodesta 2013, jolloin ilmestyi Geoetsivät-sarjan ensimmäinen osa Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Karisto). 

Olen kirjoittanut tähän mennessä kolmea sarjaa, jotka kaikki ovat syntyneet omasta ideastani. Geoetsivistä piti tulla alun perin 3-osainen, mutta yllättäen se on venähtänyt jo 11-osaiseksi. En malta lopettaa sen kirjoittamista, kun se on niin hauskaa. 

Sarja ilmestyi aluksi puolen vuoden välein, mutta harvensin tahtia, koska halusin ehtiä kirjoittaa muutakin.

Toinen sarjani on Marjo Nygårdin kuvittama kolmiosainen kuvakirjasarja Maija-tytöstä (Karisto 2018–2020). Sen viimeinen osa Pieni Maija ilmestyi tänä vuonna, mutta ensimmäistä osaa Ihanaa Maijaa ei ole enää saatavilla, koska painos on loppu. Ymmärrän, että kuvakirjojen tekeminen on kallista, mutta silti asia vähän harmittaa. 

Kolmannessa sarjassani Harmaa hakkeri (Karisto 2020-) on nyt ilmestynyt ensimmäinen osa ja olen jo kirjoittanut kakkososan. Olen innoissani tämän sarjan tekemisestä. Tuntuu, että saan siihen onnistuneen kokonaisrakenteen. 

Kerään paljon huomioita ympäröivästä maailmasta. Geoetsivissä on paljon faktaa kotikaupunkini Nokian tilanteesta esimerkiksi lähikirjaston lakkauttamisen ja uuden kirjaston rakentamisen osalta. Olen onnistunut myös ennustamaan sarjassa tulevaa: olen mm. ennakoinut kaavoitusratkaisuja, jotka juuri nyt muuttavat suuresti asuinympäristöäni. 

Lapset tulevat helposti ohitetuiksi, kun puhutaan kunnan asioista. Kuitenkin kaavoitus, kirjastojen kohtalo ja homekoulut vaikuttavat vahvasti myös heidän elämäänsä. Geoetsivät seuraavat ja kommentoivat aktiivisesti kotikaupunkinsa, fiktiivisen Nokian, asioita.

On mukava tuoda pitkään sarjaan uusia ihmisiä, mutta suurimmaksi osaksi vakiväki pysyy samana. Kun aloitin sarjaa, päähenkilön Raparperin ihastusta Jomppea ei ollut mukana sarjassa. Kun hän kuudennessa osassa ilmestyi mukaan tarinaan, tiesin heti, että häntä kuljettaisin myös mukana.

Lempihahmoni on Raperperin isä, sillä häneen voin ladata kaikenlaista pientä meidän aikuisten omituisista hörhötyksistä.

Kerään koulu- ja kirjastovierailuilla ideoita koululaisilta. Heillä on villi mielikuvitus ja hyviä ideoita. Monia tuntuu mietityttävän omien kulmien asiat, mistä olen saanut tukea ajatukseeni kirjoittaa myös kuntatason asioita Geoetsiviin. Lapset ansaitsevat saada kysymyksiinsä vastauksia ja ajatuksilleen huomiota.

Olen iloinen siitä, että kaikissa sarjoissani on kuvitus. Jari Paanasen Geoetsivä-kuvitukset ovat herättäneet sarjan henkilöt eloon ja tehneet heistä minulle kuin vanhoja tuttuja. Jani Ikosen Hakkeri-kuvitukset taas ovat luoneet ensimmäiseen osaan hienon tunnelman. Lisäksi tärkeät keskustelut Janin kanssa ovat antaneet minulle ideoita sarjan tulevista tapahtumista.

Vinkiksi uuden sarjakirjan tekijälle sanoisin: Mieti tarkasti, miten aloitat ja miten aiot lopettaa. Sarjassa on naimisissa ensimmäisen kirjan kohdalla tehtyjen valintojen kanssa, vaikka myöhemmin vaihtaisikin mielensä.

Pidin lapsena Rauha S. Virtasen Seljan tytöistä niin, että yksi lapsistani on nimetty sarjan mukaan. Lukijana olen aina ollut ahmija, ja lapsuuden Blytonit, heppakirjasarjat (mm. Ponipoppoo ja Jalojen kirjat), tyttökirjasarjat (mm. Coolidgen, Alcottin ja Montgomeryn kirjat sekä Tiina- ja Lotta-sarjat) ja erilaiset etsiväkirjat (mm. Kolme etsivää ja Neiti etsivät) ehdin lukea moneen kertaan ennen siirtymistä aikuisten kirjallisuuteen. Selailen niitä edelleen, kun kohdille sattuvat, mutta en lue enää aktiivisesti ja sarjoittain. Pelkään menettäväni muiston siitä taianomaisesta hetkestä, kun uppouduin kirjaan ja elin sitä. 

Muistoja Salla Simukasta

Salla Simukan nimen kuulin ensimmäisen kerran, kun tytär ja hänen ystävänsä palasivat Tarton kesäyliopiston vironkielen kurssilta 1999.  Tytär sanoi, että kurssilla oli yksi Salla heidän koulusta ja että hänkin on ollut Prometheus-leirillä. Eipä kulunut monta vuotta, kun Salla aloitti kirjailijana. Hienoa on ollut seurata hänen menestyksekästä kirjailijan taivaltaan. Salla Simukka on sisukas ja ahkera maailmanvalloittaja.

Salla Simukan vastaukset

”Oma näkemykseni on, että useamman teoksen kokonaisuudessa pitää olla jokin peruste sille, miksi kyseessä on juuri sarja eikä yksittäinen teos.”

Salla Simukka

Olen Salla Simukka, tamperelainen kirjailija. Olen kirjoittanut niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin, eniten kuitenkin nuorille. Esikoisteokseni Kun enkelit katsovat muualle ilmestyi vuonna 2002 ja tunnetuin sarjani eli Lumikki-trilogia vuosina 2013–2014.

Olen kirjoittanut yhden trilogian, yhden viisiosaisen sarjan (Tapio ja Moona) ja sen lisäksi kaksi kirjaparia (Jäljellä ja Toisaalla ja Sytytä valot! / Sammuta valot!). Esikoisteokseeni on olemassa jatko-osa Minuuttivalssi, mutta näitä kahta kirjaa en sillä tavalla osaa ajatella sarjana.

Kaikki teokseni ovat lähteneet omasta toiveestani eli kustantajan puolelta ei ole pyydetty sarjaa eikä toisaalta myöskään yksittäistä teosta. Ainoastaan Tapio ja Moona -sarjan kohdalla kustantajan päätös vaikutti siihen, että alun perin seitsenosaiseksi suunnittelemani sarja jäikin vain viiteen osaan. Myynnit olivat niin pieniä, että kustantamo piti järkevämpänä, että sarjaa ei jatkettaisi.

Tapio ja Moona -sarjasta sain alkuidean heti sarjana ja heti seitsenosaisena. Lumikki-trilogia oli alusta saakka selvästi trilogia. Oma näkemykseni on, että useamman teoksen kokonaisuudessa pitää olla jokin peruste sille, miksi kyseessä on juuri sarja eikä yksittäinen teos. Niinpä olen suunnitellut sarjalliset kokonaisuudet heti alusta saakka sarjoiksi ja miettinyt, mikä merkitys milläkin osalla on kokonaisuudelle.

Tapio ja Moona -sarjassa minua kiinnosti mahdollisuus kokeilla erilaisia kerrontaratkaisuja ja rakenteita saman sarjan sisällä. Lumikki-trilogiassa sarjan jokainen osa muodostui myös hyvin omalakisekseen. Sama päähenkilö tai samat päähenkilöt mahdollistivat sen, että lukija seuraa mukana teoksesta toiseen, vaikka niiden kerrontaratkaisut olisivatkin erilaisia.

Useamman kirjan kokonaisuuksissa olen hyvin pitkälti tiennyt jo ensimmäistä osaa tehdessäni, mitä viimeisessä tulee tapahtumaan. Tästä poikkeaa ainoastaan Jäljellä/Toisaalla -kirjapari, josta en aluksi tiennyt, että kokonaisuus tuleekin muodostumaan kahdesta teoksesta. Se selvisi minulle vasta siinä vaiheessa, kun Jäljellä-teoksen ensimmäisen version loppu ei toiminutkaan ja ymmärsin, että kertoakseni tarinan minun täytyy tehdä vielä kokonaan toinen kirja toisella päähenkilöllä.

Jäljellä ja Toisaalla sekä Lumikki-trilogia ilmestyivät tiiviissä tahdissa siten, että kirjojen välillä oli vain puoli vuotta. Se oli oma toiveeni, mutta jälkeenpäin koen, että tahti oli liian tiivis. Ei kirjojen laadun kannalta (en koe sen kärsineen) vaan ihan omalta kannaltani kirjailijana. Työuupumus oli hyvin lähellä. Toisaalta tiivis tahti mahdollisti sen, että lukijat saivat seurata kirjojen vauhdissa ilman liian pitkiä odotteluja.

Lumikkien käännösoikeudet on myyty yli 50 kielialueelle. En ihan tarkkaan tiedä, kuinka monta eri käännöstä on ilmestynyt. Periaatteessa FILI:llä pitäisi olla ajantasaiset tiedot, mutta joskus voi myös olla, että joistain maista saa vähän kehnosti tietoa käännöksistä. En osaa myöskään sanoa sitä, paljonko kirjoja on kaikkiaan myyty eri maissa, sillä kustantajat eivät ole velvoitettuja toimittamaan myyntimäärätietoja.

Olen itse kirjoittanut sarjalliset teokseni niin, että ne on periaatteessa mahdollista lukea yksittäisinä teoksina, mutta suuremman kokonaisuuden hahmottaa lukemalla koko sarjan. Niinpä esimerkiksi Lumikki-trilogiassa on jokaisessa teoksessa oma rikosjuonensa, mutta lisäksi läpi kaikkien kolmen kirjan kulkee sellaisia juonilankoja, jotka solmitaan yhteen vasta kolmannessa osassa.

Kirjoittamissani sarjoissa päähenkilöt ovat vanhentuneet luontevasti sen mukaan, miten kirjojen aikajana on edennyt. Aiempien kirjojen tapahtumiin on mielestäni hyvä viitata silloin, kun ne vaikuttavat kyseiseen sarjan osaan, mutta yleensä melko lyhyesti. Jonkin verran voi luottaa siihen, että lukija muistaa ja jos jotain asiaa ei ole välttämätöntä kerrata, on se parempi jättää kertaamatta.

Omissa sarjoissani ei ole ollut mitään tiettyä formaattia ja ehkä siksi myös uusien henkilöiden tuominen mukaan on ollut aina helppoa ja luontevaa. Sivuhenkilöille voi myös sarjan aikana antaa halutessaan enemmän tilaa jossain sarjan osassa, kuten olen Tapio ja Moona -sarjassa tehnyt.

Kohderyhmä on sarjoissani pysynyt pitkälti samana, koska sarjat eivät ole olleet kovin pitkiä eivätkä päähenkilöt ole ehtineet vanheta mitenkään hurjasti. Suurin ikähyppäys on esikoisteoksen ja sen jatko-osan välillä, jossa ensimmäisen kirjan lukiolaistytöt ovat toisessa yliopisto-opiskelijaikäisiä. Näissä kirjoissa voisin kuvitella, että lukijalle ne tarjoavat hieman erilaisia asioita eri ikäisinä.

Itselläni sarja tulee tiensä päähän, kun siihen suunnittelemani kaari on kerrottu loppuun. Tässä mielessä Lumikki-trilogia on selvästi valmis ja toisaalta taas Tapio ja Moona -sarjan kaari jäi minulle kirjailijana vähän kesken. En kuitenkaan usko palaavani enää sen pariin, sillä maailma on ehtinyt muuttua tällä välin niin paljon.

Lukijapalaute ei varsinaisesti ikinä vaikuta minulla kirjojen sisältöön. Eniten on tullut palautetta siitä, että Lumikki-trilogialle toivottaisiin jatkoa, mutta en ainakaan tällä hetkellä näe, että sellaista kirjoittaisin. Pelkästään lukijoiden toive ei riitä siihen, että voisi kirjoittaa hyvän kirjan.

Aloittelevalle sarjakirjan tekijälle vinkkaisin: Kirjoita rohkeasti, äläkä pelkää kokeilla uusia asioita myös sarjan sisällä. Lapset ja nuoret ovat lukijoina usein aikuisia joustavampia ja kiinnostuneempia ottamaan vastaan uusia juttuja.

Luin ihan valtavasti erilaisia sarjoja mutta yksi, joka on jäänyt erityisesti mieleen, on Maria Gripen Varjo-sarja, jonka luin tuossa jokunen vuosi sitten uudestaan. Siinä aika ei ollut kullannut muistoja, vaan kirjat olivat yhäkin aivan loistavia!

Muistoja J. S. Meresmaasta

Mifonki-sarjan lukemisen aloitin heti ensimmäisen osan ilmestyttyä. Syynä oli kirjailijan sukunimi, Meresmaa. Nimi oli kouluajoilta tuttu. Myöhemmin selvisi, että J.S.:n täti ja isä olivat koulutovereitani Kalevan yhteiskoulusta. Niinkin kummallisen syyn kuin tekijän nimen takia voi löytää hyvää luettavaa.

J. S. Meresmaan vastaukset

”Sarjoja oppii kirjoittamaan samalla tavalla kuin yksittäisiä romaanejakin: lukemalla ja kirjoittamalla niitä.”

J. S. Meresmaa

Olen J. S. Meresmaa, tamperelainen kirjailija. Kynästäni on syntynyt tähän mennessä kolme kirjasarjaa: kuusiosainen eeppinen Mifonki-fantasiasarja, Keskilinnan ritarit -trilogia ja vaihtoehtohistoriallinen Ursiini-trilogia. Esikoisteokseni on Mifonki-sarjan aloittanut Mifongin perintö, joka ilmestyi vuonna 2012. Parhaillaan työn alla on säeromaanisarja, jonka ensimmäinen osa, Dodo, ilmestyi 2020 ja toinen osa, Khimaira, ilmestyy 2021.

Kirjan kirjoittaminen on luova, taiteellinen prosessi, joka kehittyy ja muovautuu eri muuttujien vaikutuksesta, kuten tekijän, tarinan ja kirjoittamisajankohdan. Sama pätee kirjasarjan kohdalla. Yleisesti sanotaan, että kirjoittajia on kahdenlaisia: suunnittelijoita ja seikkailijoita. Suunnittelija löytää tarinan miettimällä ja kirjoittaa kirjan miettimänsä pohjalta. Seikkailija löytää tarinan kirjoittamalla, hänen käyttövoimansa on jännite, joka syntyy siitä, ettei itsekään tiedä tarkalleen, mihin tarina vie. Mutta niin kuin kaikki kahtiajaot, myös tämä on vain suuntaa-antava. On paljon kirjoittajia, jotka sijoittuvat johonkin välimaastoon. Omalla kohdallani olen aloittanut puhtaana seikkailijana ja vuosien varrella muuttunut joidenkin kirjojen kohdalla suunnittelevammaksi. Silti yhä on tarinoita, jotka vaativat syntyä kirjoittamalla ensin, pohtimalla ja miettimällä myöhemmin (tai kirjoittamisen aikana). Mielestäni tärkeintä on sisäistää, että ei ole väärää tai huonompaa tapaa tehdä. Se mikä toimii omalla kohdalla, toimii. Lopputulos ratkaisee.

Kirjailijana olen melkein kiinnostuneempi itse prosessista kuin lopputuloksesta. Kirjan kirjoittaminen on kokonaan minulle itselleni, valmis kirja on muille. Se miten kirja syntyy, on ihmeellistä ja yksityistä, sitä on vaikea avata muille kaikkine vivahteineen. Kirjoittaminen on tässä hetkessä olemista, unen näkemistä valveilla, ja kun sitä yrittää selittää myöhemmin, sille käy kuten kaikille unille, joita kertoo toisille: paljon olennaista jää sanojen taakse.

Mifonki-sarjan myötä kasvoin kirjailijaksi. Alkukuvat, joista fantasiasarja lähti kehittymään, tulivat mieleeni 2006. Silloin aloin kirjoittaa tarinaa, josta myöhemmin sukeutui esikoisteokseni. Sarjan viimeinen osa, Mifongin lunastama, ilmestyi 2017, eli Mifonkien maailma on elänyt minussa vahvana melkein yksitoista vuotta. Mifonki-sarja on jatkuvajuoninen. Tämä tarkoittaa, että tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä ensimmäisestä kirjasta viimeiseen, eivätkä ole tarkoitettu toimivaksi puhtaasti erillisinä teoksina (vaikka jotkin saattavat toimia myös niin). Teos on eeppinen, kuusiosainen kokonaisuus. Sarjoja on mahdollista kirjoittaa niinkin, että jokainen osa toimii myös erillisenä teoksena. Säeromaanisarjani on tällainen.

Sarjoja oppii kirjoittamaan samalla tavalla kuin yksittäisiä romaanejakin: lukemalla ja kirjoittamalla niitä. Kun aloitin Mifonki-sarjan, en tiennyt sen lopullista mittaa. Aluksi kirjoitin vain yhtä tarinaa, jonka lopussa tuumin, että tätä tekisi kyllä mieli vielä jatkaa. Kun sain kustannussopimuksen, kustantamosta ehdottivat, että kyse on varmaankin trilogiasta. Untuvikkona tuumin, että ehkä niin, kirjoitanhan siihen parhaillaan jo toista osaa. Kun ryhdyin kirjoittamaan kolmatta osaa, totesin että tarinahan alkaa vasta saada tuulta siipiensä alle. Ihan vähintään tarvitaan neljä osaa. Neljättä osaa kirjoittaessani aloin jo hahmottaa isomman rakenteen ja tiesin, että tulossa on tuplatrilogia, sekstologia.

Kuten aiemmin totesin, Mifongit kasvattivat minusta kirjailijan. Herätän monissa kauhua, kun kerron, että aloittaessani sarjan viimeistä osaa, Mifongin lunastamaa, en tiennyt tarkalleen, miten sarja päättyisi. Täytyy myöntää, paineet olivat kovat. Kymmenen vuotta tarinamaailmaa ja viisi julkaistua teosta takana: entä jos kaikki lässähtäisi pahan kerran? Entä jos epäonnistuisin? Sehän kirjoittamisessa on aina riskinä. Mutta itseensä pitää luottaa; pitää luottaa siihen taiteelliseen prosessiin, joka on kantanut tähänkin asti. Pitää luottaa omiin tarinankertojan kykyihin. Ajattelin niinkin, että kukaan muu ei voi eikä osaa kirjoittaa tätä sarjaa päätökseen. Vain minä kykenen siihen. Ja komeasti kykeninkin. Mifongin lunastama on upea lopetus sarjalle, vaikka itse sen sanonkin. Mutta kyllä työstään saa olla ylpeä!

Kirjailijana olen todennut, että tarinat kantavat, kun luo niin vahvat ja eläväntuntuiset henkilöhahmot, etteivät ne jätä rauhaan ennen kuin ovat päässeet kertomaan tarinansa kokonaisuudessaan. Vaikka joskus niin uskotellaan, tietoinen kirjailija ei ole orkesterinsa johtaja – tiedostamaton kirjailija ottaa toisinaan ohjat ja tämä näkyy siinä, kuinka fiktiiviset henkilöhahmot alkavat sanella tekemisiään ja tarpeitaan. Sitä on luovuus, sitä on taiteilijuus. Kaaosta, hapuilua, epävarmuutta, kokeilua. Vaistoa. Kirjan voi varmastikin rakentaa insinöörityönä täsmällisen etukäteissuunnitelman mukaan, mutta se ei ole ainoa tapa. Mielestäni tässäkään ei parane lähteä arvottamaan tekotapoja, vaan ymmärtää tekemisen muuntuvuus. Se on luovuuden ytimessä.

Eräs asia on myös syytä alleviivata: improvisaatio ja seikkailijatyylinen kirjoittaminen ei rakenna tyhjästä eikä laske perustustaan tyhjyyteen. Se on tekemisen tapa, jossa joutuu sietämään erityistä epävarmuutta ja varautumaan siihen, että kun ensimmäinen käsikirjoitusversio on valmis, sen kanssa voi joutua tekemään enemmän töitä kuin silloin, jos on laatinut tarkat suunnitelmat etukäteen. Ennen kuin käsikirjoituksesta tulee kirja, se kirjoitetaan moneen kertaan. Sanojen kirjoittaminen tiedostoon ei ole muuttumattoman objektin valamista, onneksi. Tapahtumia, henkilöhahmoja, painotuksia, rakennetta… Kaikkea voi muuttaa ja muokata, mutta työtä se vaatii.

Kustantamoiden suhde kirjasarjoihin on monitahoinen. Toisaalta sarjoista pidetään, sillä ne sitouttavat lukijansa silloin kun ne ovat suosittuja. Toisaalta sarjoihin sitoutumista emmitään, koska ne ovat iso panostus, joka voi viedä paikan julkaisuohjelmasta joltain sellaiselta kirjalta, jonka kustantamo kovasti haluaisi, mutta jota ei ole vielä edes tarjottu. Joskus kuulee, että kirjailija saa kustannussopimuksen kokonaiseen kirjasarjaan ennalta, mutta tämä ei ole mitenkään tavallista. Omat sarjani ovat syntyneet kirja kerrallaan ja sopimukset on solmittu vasta sitten, kun minulla on ollut käsikirjoitus olemassa kokonaisuudessaan. Sarjat voivat olla siis myös kirjoittajalleen melkoinen riski!

Olen ollut onnekas, kun olen saanut mahdollisuuden kirjoittaa jotakin niin suurta jakunnianhimoista kuin Mifonki-sarja. Helppoa se ei aina ollut, sillä 11 vuoden aikana ehtii ihmisen elämässä tapahtua paljon kaikenlaista – johan meidän solummekin uudistuvat kokonaan seitsemässä vuodessa – mutta lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen. Pitkien sarjojen suola on juuri niiden pituudessa: henkilöhahmojen kehityskaari ei ole vain yhden romaanin mittainen, ei välttämättä edes trilogian mittainen, vaan paljon laajempi. Silloin todella tuntuu, että voi elää kokonaisen toisen elämän heidän matkassaan.