Tuulen ja meren tuomisia

Katri Tapola

Marraskuu 2019

Taksikuski juttelee matkalla lentokentälle. Hän kertoo, ettei koskaan ole ollut Suomen ulkopuolella, koska ei tunne siihen mitään syytä. Ystävällinen kuljettaja kehottaa minua olemaan varovainen – olenhan menossa paikkaan, jossa on ’niitä pakolaisia’. En tiedä, mitä pelättävää minulla voisi olla ja sanon sen ystävällisesti.

Päivän matkanteon jälkeen keltapunavihreä potkurikone Palermosta Lampedusalle lähtee ajallaan kello yhdeksän illalla. Sen lisäksi, etten tiedä mitä pelätä, en myöskään tiedä mitä odottaa. Arvelen ei-tietämisen ja ensikertalaisuuden olevan hyvä lähtökohta – usein myös ainoa lähtökohta ainakin kun kyseessä on kirjoittaminen, tai seikkailu.

Koneessa tuntuu kuin itsetietoinen kopeus jäisi jonnekin taakse. Ylenpalttisen etuoikeutettu elämänasenne on tuntunut jo pitkään yhä vain vieraammalta. Siihen on varmasti omalta osaltaan syynä vapaaehtoistyö Suomessa turvapaikanhakijoiden parissa. Ehkä saarelle/rajamaille meno ylipäänsä on myös toisenlaista kuin mantereella pysyminen? Lampedusa: saari keskellä Välimerta, lähempänä Afrikan rannikkoa kuin Sisiliaa vaikka Italiaan kuuluukin. Geologisesti Afrikkaa. Olen ymmärtänyt, että saari on kaunis, aurinkoinen, pilvinen, tuulinen, ja sinne saapuu pakolaisia Afrikasta. Mielikuvissani arvelen kohtaavani pakolaisia, lapsia, kalastajia, kirjastoväkeä, kauneutta ja karuutta.

Lampedusan lentokentällä saan ensi töikseni oppia, ettei saarella ole takseja. Miksipä olisi, ymmärrän ja pyydän vartijalta apua, jota samassa saan. Yhteiskyyti kuljettaa hotellille. On hyvä mieli ja tunne, että tulee autetuksi ja on tervetullut.

Ensimmäinen aamu, auringossa, pimeän maan kasvattina, suoritusmaan ihmisenä koitan asettua aamukahvilleni, lähelläni yksi nunna, muutama kissa, iloinen koira, italialaisia turisteja, eläkeläisiä kai. Hotellin henkilökunta puhuu lampedusanoa. On kuuma.

Kirjasto on kulman takana Via Romalla. Siinä se nyt seisoo, Lampedusan lastenkirjasto. Hetki on  vaikuttava niin kuin ensihetket aina: pieni sininen talo kutsuu muitta mutkitta sisäänsä. Kirjastossa tapaan Debora Sorian, kirjaston alullepanijan (kirjasto avattiin 16.9.2017 ja sitä edelsi vuosien työ). Debora asuu Roomassa ja omistaa siellä Ottimomassimo-lastenkirjakaupan ja kirjabussin. IBBY Training Camp ’Silent Books: from the world to Lampedusa and back’ alkaa. Kutsukirjeen sisältö puhuttelee:

’At the time of uncertainty and change and many migration and integration issues in all our countries the IBBY Library invites all who are interested in using books as tools for change to come together in Lampedusa. We have to understand what new challenges and possibilities can be gained from this experience (…). We will be keeping in mind not only Lampedusa, but also every other place that is a frontier, that has population of children who need to have opportunities opened up for them for their futures.’

Debora kertoo meille viidelle ei-italialaiselle, mitä viikon aikana tapahtuu ja mitä kaikkea voi tehdä. Asioita on paljon, ihmisiä on paljon, päivät ovat pitkiä, kaikki ideat ovat tervetulleita, laittakaa vain nimiänne listaan, keltaisille tarralapuille, varatkaa työpajoja, menkää jonkun italiaa puhuvan kanssa koululle, ehdottakaa mitä haluatte…!

Ryhdymme ideoimaan. Illalla kokoonnumme kaikki yhdessä kirjastolle, tutustumme toisiimme ja kirjastoon: meitä on liki 50 osallistujaa, suurin osa yliopistoväkeä Pohjois-Italiasta: Bergamosta, Bresciasta, Milanosta ja Bolognasta. Saamme kuulla Deboran ja kirjaston vapaaehtoisen Paola la Rosan esittelyä saaresta ja viisaita puheenvuoroja lastenkirjoista ja ihmisyydestä, myös siitä mitä tulisimme koululla tekemään: ihan tavallisia työpajoja, tarkoitus ei ole käsitellä pakolaisuutta – nämä lapset ovat kaikki nähneet hukkuneita ja kohdanneet kuolemaa saaren sijainnin johdosta.

On mukava, kun ihmiset lähestyvät ja ehdottavat yhteisiä kouluvierailuja. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä Bergamon yliopiston arabian kielen ja kulttuurin lehtorin Paola Gandolfin kanssa työpajasuunnitelmien merkeissä. Samoin Bolognan yliopiston opiskelijoiden kanssa työpajasuunnitelmat lähtevät käyntiin. Minulla on tarjota kirjani ja omat koulukokemukseni, heillä kielen ja kulttuurin tuntemus ja toimintatavat. Tuntuu hyvältä olla mukana, osallisena, ei ulkopuolinen. On tosin myös hyvä asettaa itseään alttiiksi ulkopuolisuuden ja vierauden tunteille – juuri sitä liian monet ihmiset joutuvat tässä ajassa kokemaan. Outous/vieraus/ulkopuolisuus/muualta tuleminen voi olla kenties myös hedelmällinen lähtökohta kouluvierailulla.

Kulkukoirat tulevat terassille telmimään aamuvarhain. Ja sitten, aivan yllättäen, tulee lyhyt tarinan aihio nimeltä ’Tervetuloa!’. Tarina tulee ehjänä ja selvänä: olinhan nähnyt tuon tervetuloa toivottavan talon, pikkuisen sinisen satukirjaston saarella keskellä merta. Kirjoitan aihion äkkiä päiväkirjaan ja haaveilen heti Sanna Pelliccionista kuvittajana. Näen kirjan monikielisenä, tekstiä ei siis voi olla paljon. En malta olla muutaman päivän suunnittelutyön jälkeen tekstaamatta Sannalle, joka ymmärtää heti ideani sekä vastaa kysymykseeni laajuudesta: 15 aukeamaa. Ryhdyn muokkaamaan tarinaa 15:lle aukeamalle, ja siihen alkaa hahmottua tarvittavat elementit ja rytmi. Kuvakirjan teko on oma dramaturginen, näkemiseen liittyvä lajinsa.

Ideaan vaikutti myös Paola la Rosa, entinen lakinainen, nykyinen kirjaston ja Forum Lampedusa Solidalen aktivisti. Paola puhui illalla kirjastolla siitä miten kohdata pakolaisia, jotka ylittävät meren. Hän puhui arvokkuudesta ja ihmisarvosta: kohtelet toisia niin, että heidän arvonsa säilyy, ja niin sinun oma arvosi säilyy. Paolan mukaan tämä on normaalia ihmisyyteen kuuluvaa toimintaa. Toivotat tervetuloa, katsot silmiin, edes yhden kerran. We do it for our own dignity. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ja kun Paolan parin tunnin puheen jälkeen menen kiittämään ja kysymään saisinko vielä rauhassa erikseen haastatella häntä, hän sanoo lempeästi ja lujasti: mutta kun kyse ei ole minusta, en minä ole tärkeä enkä välitä olla esillä.

Paola kertoi myös, että silloin kun Open Arms (elokuussa 2019) ei saanut lupaa tulla maihin, Forum Lampedusa Solidalen ihmiset kokoontuivat kirkolle kuten aina vastaavassa tilanteessa. He sytyttivät lyhtyjä. He nukkuivat ulkona kirkon edustalla. Ja kun heiltä kysyttiin mitä he tekevät, ketä vastaan protestoivat tai kenen puolesta osoittavat mieltä, he vastasivat: He eivät ole ketään vastaan eivätkä kenenkään puolella – he ovat yhdessä. Not against or for. Just be as they are. Pakolaiset olivat olleet kauan aluksessa merellä. Samalla tavalla Forum Lampedusa Solidalen ihmiset nyt makasivat ja viestittivät: te ette ole yksin.

Kuljen kaupungin pikku keskustaa, ahmin näkemääni. Kysyn Deboralta mitä kirkon ulkoseinän maalauksen teksti tarkoittaa, ja Debora kääntää sen englanniksi: modern idol steals you life and gives you solitude.  Puhumme rahan vallasta. On helppo olla ja hengittää, näkemyksellisten ihmisoikeusihmisten parissa. Tähän kaikkeen liittyy myös se miten lastenkirja elää ajassa. Samalla kun lastenkirja välittää ikuisia inhimillisiä arvoja ja meille kaikille yhteisiä tunteita auttaen tunnistamaan ja nimeämään niitä, sillä on tärkeä rooli välineenä moniäänisyyteen ja mielikuvien rikkauteen, jota juuri nyt kipeästi tarvitaan. Uskon vakaasti lastenkirjaan rasismin ehkäisijänä ja tasa-arvon mahdollistajana. Siinä työvälineeni ja syy jatkaa.

Seuraavina päivinä teemme kouluvierailuja ja pidämme työpajoja. Lapset ovat ihania ja avoimia – ja samanlaisia kaikkialla. Aikuisen tehtävä on oppia heiltä. Yhteistä kieltä ei ole, mutta työparini ottavat kielivastuun ja saan nauttia siitä miten omat kuvakirjat (kiitos kuvittajat!) voivat olla käyttökelpoisia ja kiinnostavia vaikka (ja etenkin koska!) ovat suomenkielisiä. ’Ulkopuolisuus’ kokemuksena on kahdensuuntainen: lapset eivät ymmärrä kirjojeni suomea, enkä minä osaa italiaa.

Muistan taas luottaa siihen, että tärkeintä lasten kanssa on kohtaaminen ja läsnäolo.

Yhtenä päivänä leirille saapuvat Girasoli di Mazzarinon nuoret, jotka ovat kotoutumisprosessinsa toisessa vaiheessa olevia siirtolaisia. He käyvät koulua ja oppivat kieltä ja kansalaistaitoja. Tekeminen on mielekästä ja joka päivä aukio kirjaston ja koulun välissä on täynnä iloista yhdessäoloa, leikkejä ja pelejä, joita yhdistyksen autosta löytyy.

Teemme retkiä saarella, opimme ja kuulemme ja näemme lisää. Kuljen Afrikan vanhalla maaperällä. Näen taakse, ja tulevaisuuden horisonttiin, pääni putsaantuu, tuuli vie tukankin mennessään. Ohjelmaa, oppia, työpajoja, tapahtumia on niin paljon, että välillä on vetäydyttävä saaren käsittämättömään kauneuteen ja rauhaan.

Hautausmaakierroksella Paola kertoo mereen hukkuneiden haudoista, joista suurimmassa osassa lepää tunnistamaton. Hän avaa asioita, joita saarella on saatu kohdata. On ollut mietittävä hautajaiskäytänteitä ja sitä miten kunnioittaa vainajia heidän viimeisellä matkallaan. Taiteilija Armin Greder, joka on tehnyt kirjaston seinämaalaukset, on tehnyt kuvat myös hautoihin. Saarella toimii myös Mediterranean Hope -järjestö, jonka tavoite ovat turvalliset kulkureitit. Ettei kenenkään tarvitsisi kuolla Välimereen.

Kahvilassa tutustun ihmisiin, joiden ammattinimi on ’cultural mediator’. Yksi heistä on Essam Eldabbah, joka työskentelee merivartioston (Guardia Costiera) pelastusaluksella. Aluksia on yhteensä kolme Lampedusan satamassa. Pelastusaluksilla toimii miehistön lisäksi kaksi lääkäriä, neljä hoitajaa ja viisi cultural mediatoria, ja niillä on partiointiaikataulunsa ja sen lisäksi päivystystehtävänsä. Kun meri on pahana, ei tulijoita (toivon mukaan) ole.

Toinen cultural mediator, johon tutustun, on Tarek El Meslmani. Tarek toimii kulttuuri- ja kielitulkkina eri viranomaisten ja pakolaisten välillä.  Kaiken kaikkiaan ammattikunnan edustajia on Lampedusalla kaksikymmentä eri maista: Eritreasta, Gambiasta, Senegalista, Tunisiasta, Marokosta, Syyriasta jne.

Essam ja Tarek vievät minut veneitten hautuumaalle. Jälleen yksi merkittävä ensi kerta. Afrikasta tulevien veneet ovat käsittämättömän pieniä siihen nähden, miten paljon niihin ahtautuu ihmisiä. Essam selittää, miten asiat merellä hoituvat ja mikä on hänen tehtävänsä pelastusaluksella: Guardia Costieran alus lähestyy pakolaisten venettä hitaasti, kylki edellä, ja Essamin tehtävä on puhua rauhoittavasti, katsoa silmiin, kehottaa pysymään liikkumatta, sillä yksikin väärä liike kaataa täyteen ahdetun veneen. Sitten alkaa evakuointi – silloin kun asiat menevät hyvin. ’Tiedätkö mikä on meren laki?’, Essam kysyy. ’Kun SOS tulee, jokainen alus auttaa. Silloin unohdetaan poliittiset kannat ja näkemyserot pakolaisuuteen.’

Pääsen Essamin ja Tarekin kyydillä myös Porta d’Europalle. Mimmo Paladinon suunnittelema monumentti seisoo karulla kalliorannalla mereen kuolleiden muistoksi. Myöhemmin opin muut muistomerkit, joita saarella on. Eurooppaan pyrkineet ja Välimereen hukkuneet ovat läsnä saaren elämässä: kitukasvuisessa puistossa on istutettu puut jokaiselle 3.10.2013 haaksirikossa hukkuneelle. Torilla on heille patsas nimineen, seinässä valokuvat ihmisistä, joiden päämääränä on ollut (uusi) elämä. Pakolaisista puhuttaessa on olennaista puhua yksilöistä ja tuoda heidät esiin ilman depersonalisaatiota ja dehumanisointia. Pakolaiset eivät ole kasvottomia ’muita’.

Kerron miten meillä Suomessa nuoret turvapaikanhakijat saavat suorittaa peruskoulun ja oppia täydellisen suomen kielen, jonka jälkeen heitä saattaa odottaa jälleen uusi negatiivinen päätös ja pahimmillaan esimerkiksi pakkopalautus Afganistaniin. Tai miten ylipäänsä ihmiset, jotka tulivat 2015, odottavat yhä päätöksiään, viiden vuoden jälkeen, osin myös maahanmuuttovirastomme virheiden jäljiltä. Kaverini ovat aivan ihmeissään kuulemastaan: miksi Suomi haluaa kunnolliset ihmiset pois?

Hotellin Ornella vie minut viimeisenä aamuna Lampedusan lentokentälle, joka on kävelymatkan päässä, kiitorata meren ja kaupungin välissä. Kentällä on koneellinen väkeä palaamassa kongressista, joka sattui olemaan saarella samaan aikaan ja jossa on pohdittu pakolaisuutta. Osallistujina on ollut niin tutkijoita, lakimiehiä kuin tuomareitakin. Nousen Palermon koneeseen ja näen edessäni Pietro Bartolon. En osaa kuin tervehtiä kaiken pakahtuneisuuteni keskellä (kyllä, paikka lumosi minut, en muista vastaavaa kokemusta aivan helposti).  ’Lampedusan lääkärillä’, nykyisellä europarlamentaarikolla ja suurella humanistilla on keskustelu kesken enkä rohkene häiritä. Myöhemmin tietysti kadun, etten edes sanonut kiitos ja hymyillyt. Nimikirjoitus kirjaankin unohtui pyytää.

Mielessäni sanon: kiitos. Meri ja vuoret lentokoneen ikkunasta – meri jäi myös sisälle, vien sen  lisäksi mukanani pienen tarinani. Tiedän olevani saamapuolella. Ehkä joskus vielä voin antaa vastalahjan.

Marraskuun loppu 2019 – helmikuu 2020

Pian matkan jälkeen pidämme Jyväskylän yliopiston Lukiloki-hankkeen päätösseminaareissa työpajoja nuoren Seyed Nader Hoseinin kanssa, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Opettajat ovat kiinnostuneita Naderin tarinasta ja runoista. Elämä Suomessa asettuu uomiinsa: aktivismia, kirjoittamista, kouluvierailuja. Koitan seurata italiankielistä uutisointia minkä osaan. Lähellä Isola dei Coniglia, rantaa, jolla paistattelin ystävineni päivää marraskuun puolivälissä, tapahtuu haaksirikko 23.11.2019. Viisi ihmistä menehtyy, kaikki naisia. 149 saadaan pelastettua, mukana naisia ja lapsia.

Tammikuussa ilmestyy Teoksen kustantamana kaksikielinen Siinä sinä olet -kuvakirjamme kuvittaja Muhaned Durubin ja kääntäjä Aya Chalabeen kanssa. Kirja kertoo kaipauksesta. Silloin tällöin saan viestin Lampedusalta: 10.1.2020 ’We made a rescue operation and all the 98 persons are safe and warm now.’ Kerran saan viestin, jossa kerrotaan surullisia uutisia.

Rannikkovartiosto on joutunut naaraamaan merestä hukkuneita. 14.2.2020 ’76 migrants saved thank God.’

Iloksemme Karisto hyväksyy Tervetuloa!-kirjan kustannusohjelmaansa. Saan jatkaa työtä, jonka merkityksiin uskon. Valmistelen samalla jo uutta matkaa. Saari vetää puoleensa: työrauha, yksinkertainen elämä, unelmia ehkä.

Maaliskuu 2020

Tulen toisen kerran Lampedusalle, kirjoittamaan, olemaan, lepäämään, ulkoilemaan, tekemään kirjasto- ja kouluyhteistyötä, niin minä arvelen. Silmäni tottuvat nopeasti, paikka on ihmeen tuttu. Veneiden hautuumaa ei enää hätkäytä. Sellaista on arkipäiväistyminen, niin myös kielessä ja käytänteissä. Pahan arkipäiväistyminen on pelottavaa.

Ihmiset elävät pitkälle mielikuvien varassa. Matkalaukkuni on täynnä kesähepeneitä ja saan saman tien lainaksi paksun toppatakin. Vuokraemäntäni Piera tarjoaa saapumisiltana kaikenlaisia kaloja ja itsetehtyjä ravioleja. Pieran ja Salvatoren kaikki viisi poikaa ovat kalastajia isänsä tavoin.

Tuuli on kova, välillä taas pystyy rannalla jopa auringonottoon. Saaren vastaanottokeskus on tälläkin kertaa tyhjä. Elämä on rauhallista kalastajayhteisön elämää. Muovijätettä on kaikkialla – kuulemma täällä siivotaan vasta sopivasti ennen turistikautta. Millaistakohan elämä silloin mahtaa olla?

Mietin avautumista aina kun kuljen seinän ohi, jonne saarella vuosittain vierailevat Amnestyn ihmiset ovat maalanneet teoksen simpukankuorista ulos astuvista ihmisistä. Toiset kuvien ihmisistä kurkistavat vielä varovasti. Mietin samalla kirjoittajan työtä. Kirjoittaminenkin on aina avautumista, kurottamista kohti itseä, toisia, maailmaa. On oltava altis, haavoittuva. Muistomerkkien lisäksi Lampedusan seinämaalaukset muistuttavat siitä mitä maailmassa ja merellä tapahtuu. Toisen kävelyreitin varrella iloiset kasvot koristavat seinää paikassa, jonne Guardia Costiera jättää pelastamansa pakolaiset.

Viikon verran elämä on kutakuinkin avointa. Sitten koronatilanne pahenee. Italian hallitus ryhtyy tiukennuksiin. Koulut suljetaan, niin myös Lampedusalla, vaikka saarella ei virusta olekaan. Myös kirjasto on suljettu, ja haaveet yhteistyöstä kirjaston ja koulun kanssa kariutuvat. Kahvilat ja ravintolat suljetaan. Vain pikku marketit ja apteekki saavat olla auki.

Tällä kertaa on minun vuoroni tuntea olevani ei-toivottu vieras. Kokemus on mielenkiintoinen kaltaiselleni valkoiselle keskiluokkaiselle eurooppalaiselle. Pelko saa ihmiset vetäytymään ja katoamaan maskiensa taa. Lähimarketin kauppiaspari on yhä ystävällinen. Piera ja Salvatore kutsuvat vielä syömään; kymmenen ruokalajin peloton ateria kuivakaloineen (pisci sicco, lampedusanoksi) jää ikuisesti mieleen. Ystäväni Angelan kanssa ajamme autolla marketille parikin ylimääräistä kertaa.

Ennen kuin aika käy ahtaaksi on aikaa kirjoittaa lastenromaania ja katsella merta Porta d’Europalla, tyhjällä kalliorannalla, minne pystyn puolittain salaa karkaamaan poliisipartioiden puhutteluilta. Sen lähemmäs Afrikkaa en pääse. Meilaan Deboran kanssa Roomaan samalla kun järjestän kaksi viikkoa karanteenioloissa oltuani paluuyhteyksiä Suomeen.

Opin sähköpostikeskusteluissa lisää siitä, miten pitkä kirjaston tie ideasta avaamiseen oli. Debora tuli ensi kerran Lampedusalle vuonna 2012 tavoitteenaan ymmärtää miten auttaa yhteisöä kirjaston perustamisessa ja tutustui heti Paolaan. Lampedusan saari oli ollut laiminlyöty ja unohdettu. Pelko, tietämättömyys ja muutosvastarinta olivat suurta, saari sijainnistaan johtuen vuoden 2011 arabikevään pakolaistulvan jälkeen monin tavoin koeteltu. Toisaalta saarella on aina ollut sisäänrakennettu kyky auttaa ja ottaa vastaan pakolaisia. Kirjaston perustajat pitivät pintansa ja näkivät tulevaisuuden horisontin. He ymmärsivät lasten elämänrakkauden, avoimuuden ja valmiuden muutokseen. Nykyään kirjasto on koko saaren kulttuurikeskus erilaisine kohtaamisineen ja kirjatilaisuuksineen. Yhteistyö koulun kanssa on vireää ja lapset rakastavat kirjastoaan. Vastaanottokeskuksessa joitain viikkoja ennen siirtoa viipyvät lapset eivät pääse ulos keskuksesta, mutta ohjaajat voivat tarvittaessa viedä kirjoja sinne. Silent Books -lukuohjeissa kuvataan miten sanattomien kuvakirjojen lukuhetkeä voi ajatella siltana. Millaista olisi päästä kohtaamaan ihmisiä ilman yhteistä kieltä, rakentamaan siltaa kohti tulevaa?

Toukokuu 2020

Ensimmäisen matkani taksinkuljettajan sanat näyttäytyvät korona-aikaan toisenlaisina kuin marraskuussa. Pohjoisitalialaiset ystäväni leirin ajoilta ovat kokeneet kovia ja siirtyneet vihdoin kahden kuukauden karenteenin jälkeen kakkosvaiheeseen. Lampedusalla avataan take away -kahviloita. Kirjasto järjestää kirjojen kotiinkuljetuspalvelua, mutta pysyy muuten suljettuna.

Merellä on tapahtunut paljon. Läheskään kaikkea en ymmärrä, mutta sentään sen, että koronakaranteeni kohtelee ihmisiä eriarvoisesti. Alusten rantautumisluvista riidellään. Lampedusan vastaanottokeskus on täynnä ja uudet tulijat, myös lapset, ovat joutuneet yöpymään laiturilla. Seurakunta on järjestänyt hätäapua ja -majoitusta, ja ihmisoikeuksia puolustava pappi Carmelo la Magra on pannut keräyksen pystyyn.

Tiedän jo, että kolmas kertaa toden sanoo ja lähden takaisin, kunhan tilanne sen sallii. Kävi kuten Debora sanoi: ’Just below the Porta d’Europa is Africa, the dangerous place, and you are very near that invisible line made by us. But your feet are on a part of Africa that has broken of. It’s the land in between. It can put a spell on you.’ Lumoukseni lisäksi minulla on matkustusasiakirja, passi, ja vapaus. Olen kuin muuttolintu (engl. migrant), en pakolainen (engl. migrant). Sitä paitsi seuraavalla kerralla minulla on viemisinä viisikielinen Tervetuloa!-kirja, jolle on jo löytynyt innokkaat darin, kurdin ja somalin kääntäjät.  Kirja on lahja pikkuiselle satukirjastolle, josta tarinat avautuvat, ihmisen sisälle, ja ulos maailmaan.


Taustatietoa

Marraskuussa 2019 Lambedusalla järjestettiin IBBY Training camp, jolle Katri Tapola osallistui. IBBYn toimintaan saarella liittyi muun muassa kouluvierailuita lampedusalaisissa kouluissa. Paikalliset lapset myös viettivät usein aikaansa kirjastolla, jota IBBYn vapaaehtoiset pitävät auki. Kirjastolla järjestetään monia aktiviteetteja, kuten esimerkkisi Silent books -näyttely. Kirjasto on koulun vieressä ja Tapola kertoo, että Lampedusan lapset rakastavat kirjastoaan.

Lampedusan vastaanottokeskus perustettiin jo vuonna 1998. Kyseessä on niin sanottu kauttakulkupaikka, jossa pakolaiset viipyvät joitain viikkoja, osa myös kuukausia, ennen kuin siirtyvät muualle. Lambedusalla pakolaislapset eivät siis esimerkiksi käy koulua, vaan odottavat siirtoaan muualle.

Lambedusan vastaanottokeskuksen ei päästetä ulkopuolisia, eikä pakolaisten oloista saarella anneta julkisuuteen paljoa tietoa. Vastaanottokeskusta on kritisoitu puutteellisista ja ahtaista tiloista, sekä riittämättömästä tuesta ja avusta traumaattisia kokeneille ihmisille. Useimmat pakolaiset saapuvat saarelle nääntyneinä, ja monilla on kidutuksen ja väkivallan merkkejä kehossaan. Jo vuosia YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on tehnyt työtä nostaakseen esille pakolaisten epäinhimilliset olot Lampedusalla.


Näyttely Muhaned Durubin kuvituksista Siinä sinä olet -kirjaan

Kaksikielinen kirja Siinä sinä olet kertoo kaipauksesta, joka saa hiljaisuuden kuulostamaan kovemmalta kuin kovin pauhu. Pienen Sama-tytön odotus ja kiukku, muistot, mielikuvat ja unelmat peilautuvat aikuisen sanoihin ja ymmärrykseen. Ikävä on suuri, mutta lohtu olemassa. 

Kuvitus Muhaned Durubi
Teksti Katri Tapola
Arabiaksi kääntänyt Aya Chalabee

Näyttely 2.–29.10.2020 Caisa Käytävän galleria UUSI, Helsinki. Vapaa pääsy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.