Yhteistyötä ja sielunsukulaisuutta. Yhteiset elämänarvot synnyttävät intiimiä lastenkirjallisuutta

Päivi Heikkilä-Halttunen

Suomesta löytyy ällistyttävän paljon lähisukulaisuuteen perustuvia työpareja, jotka tekevät yhdessä lastenkirjoja. Vanhempien ja lasten, sisarusten tai puolisoiden yhteistyön kimmokkeena on usein aivan sananmukainen sielunsukulaisuus.

Yhteiset lastenkirjahankkeet voivat myös olla työekonomisesti erityisen tyydyttäviä: työ etenee rivakammin, kun toisen tuntee ennalta läpikotaisin.  Prosessia voi myös helpottaa se, että pitkän yhteisen elämänpolun lisäksi jaetaan vielä samanlaiset elämänarvot.

Kotikuusen kainalossa-kansiMieluisan yhteistyön kiteyttää osuvasti Esko-Pekka Tiitinen. Hän on tehnyt kuvakirjoja yhdessä sisarensa Tuula Tiitisen ja kuvittajana ja muusikkona työskentelevän poikansa, Nikolai Tiitisen, kanssa:

– Suhtaudumme toistemme töihin ammattimaisesti. Jokainen meistä tekee taidettaan itsenäisesti kehittämällään tyylillä. Sukulaisuuden yksi etu on siinä, että pohjatyötä voi tehdä todella intensiivisesti. Lisäarvoa yhteisiin hankkeisiin antavat myös geeneihimme pohjautuvat samanlaiset ”pohjavärit”. Ei tarvitse jännittää, että kuvituksesta tai tekstistä tulisi omille mielenmaisemillemme sopimattomia.

On kiinnostavaa, että hyvinkin erilaiset kuvitustekniikat – Tuula Tiitisen öljyvärikuvitus ja Nikolai Tiitisen sekatekniikka yhdistettynä digikuvitukseen – tukevat kummatkin samoin painotuksin ja visuaalisin nyanssein Esko-Pekka Tiitisen tekstin humaania sanomaa.

He varaavat yleensä kuvitusten ja tekstien tekemiseen ja yhdistämiseen runsaasti aikaa sekä keskustelevat paljon paitsi kuvakirjan teemasta niin myös sen ajankohtaisuudesta tai kestävyydestä yli kirjan julkaisuajankohdan.

Tällainen rauhallinen tekeminen on osoittautunut lopputuloksen kannalta parhaaksi.

– Ensimmäinen versio syntyy usein yhteisten keskustelujen pohjalta, ja kun olen nähnyt Tuulan tai Nikolain kuvitusluonnoksia, ideoin heti myös muutoksia tekstiin. Usein voi käydä niinkin, että valmiiden kuvituskuvien äärellä olen vielä halunnut muokata tekstiä runollisemmaksi, herkemmäksi ja voimakkaammaksi, sanoo Esko-Pekka Tiitinen.

Sisarusten mutkatonta yhteistyötä

Myös Noora ja Jenna Kunnasta sisaruus on inspiroinut yhteisiin lastenkirjoihin. He ovat saaneet pienestä pitäen nähdä arjessaan, että lastenkirjojen tekeminen on ihan oikeaa työtä.

Jenna ja Noora Kunnas. Kuva Dorit Salutskij 2014.
Jenna ja Noora Kunnas. Kuva Dorit Salutskij 2014

Vanhemmat, Mauri ja Tarja Kunnas, eivät tosin ole kannustaneet heitä alalle, vaan pikemminkin toivoneet tyttärien hankkivan ”oikeita töitä”, mutta Jennan päätyminen kuvittajaksi ja graafiseksi suunnittelijaksi sekä Nooran kirjalliset hankkeet eivät silti tulleet heille yllätyksenä. Myös sisarusten lapsuuden aikaiset ystävät näkivät heidän uravalintansa suunnan jo varhain.

Noora ja Jenna Kunnas jakavat myös yhteisen työhuoneen Helsingin Kalliossa. Kumpikin tekee töitä melko itsenäisesti, mutta välillä he spontaanisti ”huutelevat” kommentteja toisilleen ihan pyytämättäkin.

Jenna Kunnas kokee, että on välillä joutunut jopa selittelemään motiivejaan ulkopuolisille:

– Teen monipuolisesti töitä kuvittajana. En tee lastenkirjoja siksi, että isäni tekee niitä, vaan siksi, että niiden kuvittaminen on yksi osa ammatti-identiteettiäni.

Noora haaveili jo lapsena kirjailijan ammatista ja teki isänsä vanhalla kirjoituskoneella ”leikkikirjoja”, jotka hän myös kuvitti itse, mutta lastenkirjatekstien kuvittaminen oli helppoa ja huojentavaakin antaa isosiskolle.

Tänä syksynä on ilmestynyt myös Jennan ja hänen miehensä Mikko Pelttarin yhteinen ilmastonmuutokseen kantaa ottava lastenkirja Näkymätön myrsky (Otava).

Kustantajan kannalta sukulaisuuteen perustuva parityöskentely voi olla myös tehokasta, kun ei välttämättä tarvitse olla välikätenä kuvittajan ja kirjailijan välillä samaan tapaan kuin tilauskuvituksissa.

Toisaalta Noora Kunnas ei halua myöskään mystifioida sisarusten välistä yhteistyötä: vaikka vieraamman kuvittajan kanssa voikin esiintyä tiettyä vieraskoreutta, niin hän suhtautuu sisarensa kuvitustulkintoihin aika neutraalisti, koska luottaa tämän ammattitaitoon tulkita tekstiä.

Uusia ideoita tekstiviesteinä

omslagfinskasvenska.inddMaija Hurme tutustui puolisoonsa Anssiin 1990-luvun lopulla, kun molemmat työskentelivät City-lehdessä.

Maijalla oli haaveena tehdä lastenkirjoihin itse sekä kuvat että teksti. Schildts & Söderströmin kustannustoimittaja Sara Enholm-Hjelm kehotti etsimään jonkun yhteistyökumppanin, joka kirjoittaisi tekstin. Sopiva henkilö löytyikin lopulta hyvin läheltä!

Anssi Hurme matkusti päivittäin töihin Herttoniemestä Kamppiin ja työmatkoilla syntyi suoraan älypuhelimeen tarina ensimmäiseen yhteiseen kuvakirjaan Under täcket (suom. Peiton alla), joka sai idean tyttären vesirokosta.

Vaikka Anssikin työskentelee graafisella alalla, hänellä ei ole koskaan ollut kärsivällisyyttä omien kuvitusten tekemiseen.

– Maijan kanssa on helppo pallotella ideoita ja muokata niitä radikaalistikin.

– Arki-iltana voimme pitää pikapalaverin käsikirjoituksen äärellä, mutta parhaat ideat saamme kyllä kodin ulkopuolella, sanoo Maija Hurme.

Hän tiedostaa toimivansa Anssin yökiireidenkin takia välillä jopa despoottisesti muokaten myös tämän tekstiä, koska hänellä on editointiin enemmän aikaa. Kaksikielisen taustansa takia Maija on myös enemmän yhteydessä kustantamoon.

Välillä Maija Hurme saattaa saada kesken työpäivän älypuhelimeen viesteinä uusia ideoita mieheltään. Niitä kertyy toisinaan jopa enemmän, kuin ehtii viedä eteenpäin. Siksi Maijasta olikin ihanaa tehdä vaihteeksi Yksinäisten saarten kartasto -kuvakirjaa (Etana Editions 2018) ihan yksinään.

Luova työ elämänkumppanin kanssa ei tosin aina ole yhtä juhlaa: välillä kipuillaan luovien erimielisyyksien kanssa, mutta silti yhteiset hankkeet tuovat mieluisan lisän lapsiarkeen ja laajentavat yhteistä kokemuspiiriä.

Anssi Hurme ei arastele parisuhde- ja perhesovun häiriintymisenkään uhalla olla hiljaa, jos kokonaisuudessa on parantamisen varaa:

– Varmasti ne padotut kommentit kirvelisivät pitkään kummankin mielessä, joten ne on viisasta tuoda rohkeasti esiin.

Maija ja Anssi Hurme sekä Noora ja Jenna Kunnas korostavat myös lähes samasanaisesti luottamuksen ja pitkän elämänhistorian etuja luovassa prosessissa.  Kun on tuntenut toisensa pitkään voi puhua suoraan ja luottaa toisen ammattitaitoon. Se vähentää myös työhön liittyvää stressiä.

Hurmeet työskentelevät kumpikin kodin ulkopuolella, joten lastenkirjahankkeet näkyvät kolmelle lapselle lähinnä vasta siinä vaiheessa, kun kokonaisuudelle tarvitaan testilukjoita. Lapset tiedostavat kyllä, että osa tarinoista ja ideoista tulee heidän arjestaan.

Tukea, myötäelämistä ja arjen vetovastuun vuorottelua

kerrominullekaunissana_kansiKaroliina Pertamo ja Carlos da Cruz tekevät kumpikin töitä kuvittajina, mutta heillä ei ole tähän mennessä ollut yhteisiä kirjahankkeita. Carlos kuitenkin taittaa lähes kaikki Karoliinan kirjat.

Karoliinasta on huojentavaa antaa taittotyö puolisolle, jonka kanssa voi tarvittaessa myös keskustella erilaisista ratkaisuista. Carlos myös uskoo, että hänellä on enemmän näkemystä taittoon kuvittajan työnkuvansakin kautta.

– Taitossa näen Karoliinan vahvan näkemyksen värien käyttäjänä ja ihailen hänen ammattitaitoaan entistä enemmän. Näin haastan samalla itseäni pyrkimään omissa kuvituksissani uudelle tasolle, sanoo Carlos.

Kilpailutilannetta ei kuitenkaan ole syntynyt. Kumpikin iloitsee varauksettomasti myös puolison uusista työtilauksista, apurahoista ja onnistumisen tunteista.

Pariskunta tukee myös tiukan deadlinen tullessa toinen toistaan. Toinen ottaa isomman vastuun kotitöistä ja arjen pyörityksestä, jotta toinen pystyy keskittymään luovaan työhön. Karoliinalla on työpiste kotona, ja se sopii hänen välillä puuskittaiseen työrytmiinsä hyvin. Tiskit ja pyykit kyllä odottavat iltaan asti. Yleensä myös lasten tullessa kotiin työt jäävät taka-alalle.

Noora ja Jenna Kunnaksen mielestä oli lapsena hauskaa, että isän työhuone oli kodin alakerrassa. Myös Karoliina Pertamon ja Carlos da Cruzin lapset nauttivat siitä, että äiti tekee töitä kotona.

Karoliina Pertamon lastenkirjaura alkoi muutaman vuoden viipeellä Carlosiin nähden. Aluksi hän kysyi mieheltään paljonkin neuvoja, mutta nykyisin luottaa jo ilmaisuunsa enemmän:

– Koska teemme myös melko erilaisia töitä ja kuvia, meidän on ehkä helpompi näyttää ja jutella kuvista. Kummallakin on omat vahvat alueet, joilla voimme myös auttaa toista.

Äidin ja tyttären laatuaikaa

Äidin ja tyttären suhteeseen liitetään usein paljon jännitteitä. Arja ja Emma Puikkonen, Elina Warsta sekä Pirkkoliisa ja Nora Surojegin puhuvat kuitenkin kaikki varauksettoman myönteisesti luovien äiti–tytär -hankkeiden puolesta.

9789511314592-400x0-c-defaultArja ja Emma Puikkosen yhteistyö lähti yhteisestä sanataiteen opettamisesta, työpajoista ja kesäleireistä. Ensin syntyi sanataideopas Matkaopas mielikuvituksen matkaajille ja pian tekikin jo mieli kokeilla yhdessä myös fiktion kirjoittamista. Saturomaani Äänihäkki syntyi halusta kokeilla fantasiaa. Arja oli kirjoittanut aiemmin realistisia lasten- ja nuortenkirjoja ja Emman ainoa kokemus nuorille kirjoittamisesta oli Kontakti-sarjassa ilmestynyt Kissaihminen (Kauppiaitten kustannus1987), jonka tullessa julki Emma oli 13-vuotias.

Arja ajatteli, että Emma olisi irtonaisesti fabuloivan kielensä kanssa hyvä kumppani matkalle fantasian ja sadun maastoon:

– Oman kirjan kanssa joutuu paljon pidempään tarpomaan umpihankea ja miettimään sitä, mihin suuntaan pitäisi kirjan maailman rakentamisessa lähteä. Yhdessä raamit kirjoittamiselle löytyvät nopeammin, kun asioita täytyy lyödä lukkoon rivakasti, jotta molemmat voivat kirjoittaa ensimmäisiä kokeiluja. Se helpottaa varsinkin alussa, ja alkuhan on yleensä kirjoittamisen tuskastuttavin vaihe.

Kahden kirjoittajan teksti etenee myös aivan konkreettisesti nopeammin. Ja pätevä vertaistuki on mukana koko ajan.

Elämäntilanteiden erilaisuudestakin on apua. Kun Emmalla on perhearki tai opetuskiireet päällimmäisinä, Arja voi ottaa vapaana eläkeläisenä kopin tekstin työstämisestä. Toisaalta äiti tuntee tyttärensä hyvän työmoraalin ja pystyy luottamaan siihen, että teksti kyllä etenee, kun on sen aika.

Arjan mielestä eri sukupolvien näkemyksistäkin on hyötyä, kun tekstiä, sen arvomaailmaa ja kliseitä tulee katsoneeksi virkein silmin.

Puikkoset ovat työstäneet yhteisiä tekstejään residensseissä eri puolella Suomea sekä Edinburghissa ja Tallinnassa.

– Jo muutaman päivän irtiotto auttaa; ollaan kuin lomalla kirjan maailmassa – luetaan jo kirjoitettua, kirjoitetaan ja suurin piirtein koko ajan myös kahviloissa tai ruokapaikoissa puhutaan tekeillä olevasta kirjasta. Parhaat ideat ja liikahdukset ovat syntyneet näin, sanoo Arja.

Lähipiiri on suhtautunut äidin ja tyttären yhteisiin hankkeisiin kunnioittavasti. Tosin Arjan puoliso kokee välillä hankalaksi, jos häneltä pyydetään kommentteja puolison ja tyttären keskeneräiseen tekstiin; hän varoo, ettei asettuisi tietämättään enemmän toisen puolelle!

Kirjoittajana impulsiivisempi ja runsassanaisempi Emma kokee äitinsä niukan ilmaisun joskus ongelmalliseksi:

– Välillä joutuu melkein pihdeillä kiskomaan lauseita ulos.

Arja taas kokee, että Emma on välillä niin nopea, että teksti voi luistella turhankin pitkälle ilman vastusta.

Tekstiä editoidaan yhdessä konsensuksen hengessä, joskin toisen tekstiä muokkaa varovaisemmin kuin omaansa. Lopputulos on usein niin yhtenäinen, että enää ei edes pysty tunnistamaan, kumman ”alkuteksti” on kyseessä. Skype-puhelut on havaittu toimiviksi siinä vaiheessa, kun kuullaan kustannustoimittajan kommentit. Emman mielestä Arja on välillä muokkausehdotusten suhteen jopa liiankin joustava, kun taas hän pitää tiukemmin kiinni omastaan ja jokainen toteutunut muutos vaatii pidemmän sulatteluajan.

Arkisten asioiden ja näkemysten jakamista

Kuvittaja Elina Warsta seurasi jo varhaisessa lapsuudessaan äitinsä, kuvataiteilija ja kuvittaja-kirjailija Taruliisa Warstan (1947–2012), työskentelyä.

–  Kasvoin taiteilijaäidin siiven alla. Seurasin lapsena äidin töiden valmistumista kiinnostuneena ja kuvien ja maailman kokeminen visuaalisuuden kautta lähensi minua ja äitiä tavalla, jota on vaikea eritellä tai määritellä. Toisaalta näin taiteilijan työn rankkuuden ja ääripäät: työ antaa tekijälleen paljon, sillä taide itsessään on taiteilijan elämän ydinasia, mutta työ on myös raskasta, koska se ulottuu kaikkialle ja toisaalta toimeentulo on ajoittain epävarmaa.

Hän koki tekevänsä oikean ratkaisun lähtiessään opiskelemaan graafikoksi ja kuvittajaksi, mikä mahdollisti äidin kuvataitelijan uraa turvallisemman toimeentulon ja monipuolisemman työnkuvan.

Ensimmäisen lastenkirjakuvituksen, Aira Savisaaren lastenromaaniin Kissa jolle arki ei riitä (WSOY 2004), ilmestyessä Elina Warsta oli 24-vuotias. Seuraavana vuonna julkaistu Punainen pallo on äidin ja tyttären ainoa yhteinen kuvakirja.

Elina löysi jo lapsena maalatessaan ja piirtäessään oman tyylinsä, jota myös äiti kunnioitti:

– Näytimme valmiita töitä toisillemme ja ihastelimme töidemme jälkeä. Toisaalta parikymppisenä oli myös tarpeellista ottaa välimatkaa äidin töihin ja keskittyä omiin juttuihin. Enemmänkin jaoimme asioita, joita olimme nähneet. Keskustelut eivät liittyneet visuaalisuuteen vaan esimerkiksi maailman kokemiseen, politiikkaan, ihmissuhteisiin. Nämä äidin kanssa käydyt keskustelut ovat vaikuttaneet myös myöhempiin kuvituksiini.

Taruliisa Warstan kuolemasta on jo kulunut seitsemän vuotta, mutta edelleen tytär kaipaa äitiään tukijana sekä ammatillisten ja arkisten ilojen jakajana.

Elina Warsta käyttää välillä omia lapsiaan kuvitustensa malleina tai piilottaa heistä vihjeitä kuvituksen yksityiskohtiin.

–  Olen myös antanut heidän toisinaan osallistua kuvien tekemiseen ja he kokevat siitä suurta iloa.

Elina Warstaan verrattuna Nora Surojegin tiedosti vasta myöhemmällä iällä, kuinka iso merkitys taiteella on hänen elämässään. Kuvittajaäidin, Pirkko-Liisa Surojeginin, työ oli niin itsestään selvä osa arkea. Nora ei mystifioinut äidin ammattia, vaan piti sitä ”normaalina äitien työnä”:

– Rimpuilun ja kypsymisen vaihe kesti kauan, mutta nyt koen, että taide ja luovuus yhdistää meitä ja arvostan sitä suuresti.

Äiti tunnisti jo parivuotiaasta tyttärestään tämän vahvan mielikuvituksen ja luovuuden:

–  Nora oli niin voimakas luonne, ettei häntä niin vain ohjailtu! Edelleen hän haluaa itse oivaltaa ja tehdä.

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin ovat tehneet yhdessä kaksi lastenkirjaa Untu ja sydäntalven salaisuus ja Pikkupöllö, joissa Noralla oli päävastuu tarinasta:

– Untu-kirjaprosessin aikaan teimme pitkiä kävelylenkkejä metsässä ja juttelimme siitä. Kerroin äidille, millaisia hahmot ja maailma ovat, mutta en halunnut nähdä yhtään kuvaa ennen kuin teksti oli täysin valmis ja hiottu. Kuvituksiin en puuttunut juuri lainkaan. Tiesin, mitä odottaa ja luotin että lopputuloksesta tulee hyvä.  

surojegin_untu
Kuva: Pirkko-Liisa Surojeginin kuvituskuva Nora Surojeginin tekstiin lastenkirjassa Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012, up. 2019)

Pirkko-Liisa koki Noran tekstit helpoiksi kuvittaa, koska tarinoiden maailma tuntuu niin läheiseltä.

Viime vuonna ilmestyneen Uneton jänö -kuvakirjan (Minerva 2018) Nora teki kokonaan itse.

– Jänö teki tuloaan niin kauan, että kun se vihdoin oli valmis, koin sen lähinnä helpottavana. Kuvakirja myös selvästi työnsi omaa osaamistani varmemmille vesille.

Unettoman jänön upeissa suomalaisen luonnon panoraamanäkymissä ja sympaattisissa eläintutkielmissa on samansukuisuutta Pirkko-Liisan kuvituksiin.

– Jonkinlainen sukulaissieluisuus on varmasti olemassa. Luonto ja eläimet ovat meille molemmille tärkeitä ja olemme myös molemmat herkkiä, joten tietysti jotain samaa on. Äiti on kuitenkin pyrkinyt kuvituksissaan realistiseen esitystapaan, siinä missä minä suosin fantasiaa. Myös kuvitustekniikkamme on erilainen: minä teen digikuvitusta ja äiti tarkkaa akvarellikuvitusta.

Teosluettelo

Maija & Anssi Hurme: Under täcket, Schildts & Söderströms 2012, suom. Peiton alla, Schildts & Söderströms 2012; Fladdermuspojken, Schildts & Söderströms 2014, suom. Lepakkopoika, Schildts & Söderströms 2012; Skuggorna, Schildts & Söderströms 2018; suom. Varjostajat, S&S 2018.

Noora & Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, Otava 2015; Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni, Otava 2016; Kaheli sakki ja mysteeri majatalossa, Otava 2017; Hämärävaarit, Otava 2018.

Mikko Pelttari & Jenna Kunnas: Näkymätön myrsky, Otava 2019.

Karoliina Pertamon kuvittamien kuvakirjojen taitto ja graafinen suunnittelu Carlos da Cruz.

Arja & Emma Puikkonen: Äänihäkki, Otava 2017; Käsikirja mielikuvituksen matkaajille: kirjoittamisen seikkailuopas, Kirjapaja 2015.

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus, Otava 2012, up. Otava 2019; Pikkupöllö, Minerva 2013.

Esko-Pekka & Tuula Tiitinen: Kun isä löysi pojan, Tammi 1986; Voi vallatonta, Kustannuskiila 1987; Onnen omat, Kustannuskiila 1989; Lintu ja poro, Tammi 1990; Maailman pienin lehmä, Tammi 1991; Hippiäinen ja hyvän päivän sadut, Tammi 2004; Pikkusiili Ihmetys, Tammi 2005; Pikkusiili Ihmetys, Tammi 2005; Opri, mummo ja taikayö, Tammi 2006; Opri-kissan onnenvuosi, Tammi 2009; Pienenpieni, Tammi 2017.

Esko-Pekka Tiitinen & Nikolai Tiitinen: Kyyhkyn kysymys, Tammi 2010; Jätti ja jänöset, Tammi 2012; Yrjö Orwelli ja karsinan kapina, Savukeidas 2012; Kotikuusen kainalossa, omakustanne 2017.

Taruliisa Warsta & Elina Warsta: Punainen pallo, Tammi 2005.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.